Menolippu kotiin!

Havahduin.

On vappu, tulee toukokuu. Kesäkuussa päättyy vaihtoni, joten on aika ostaa lentolppu Helsinkiin, jos mielii edullisesti saada. Pienen pähkäilyn jälkeen varasin lipun ja parille matkalaukulle tilaa. Kesäkuuhan on ihan pian!

Onkin jo kotikaipuu...ei yhtään hullumpi ajatus palata Suomeen ja siihen elämään, joka siellä odottaa!

"Pääsiäisviikon maanantaihin vain 348 päivää", lasketaan lähipaarin liitutaululla.

"Koska onnellisuus on tehty pienistä asioista: pienestä huvijahdista, pienestä kartanohuvilasta, pienestä tuurista..."

Italia

Italian loma.

En jaksanut ruveta stressaamaan Italiaan matkustamisesta. Nappasin laukun kainaloon, menin Santa Justan kuntoklubille uimaan ja hyppäsin sen päätteeksi viereiseltä pysäkiltä lentokenttäbussiin.

RyanAirin koneessa saa hakea istumapaikkansa mistä tahtoo. Ilmeisen tehokas tapa saada matkustajat ajoissa lähtöportille - ainakin italialaiset olivat hyvissä ajoin jonossa. Jos mahdollista, vielä espanjalaisiakin vilkkaampi puheensorina ja hyväntuulinen nauru kaikui koko kolmen vartin jonotuksen ajan.

Bolognassa toiseen lentokenttäbussiin ja - ah, Italia! Jo lentokenttäbussissa näki katsomattakin, ketkä ovat italialaisia. Italialainen on kotonaan myös lentokenttäbussissa. Iltapala hotellin naapuripizzeriassa oli elämäni paras pitsa, ei voi muuta sanoa.

Aito Quatro Stagioni. Olympiastadionin kuularingin kokoinen, ei lautaselle mahtunut.

 

Bolognan kevät

Fillaroin Bolognan keskustan laidalla nousevalle korkealle mäelle, josta aukesikin hulppea näkymä kaupunkiin.

Pari päivää Bolognaa tutkailtuani - hotellin fillarilla - pyyhälsin pikajunalla tunnissa Riminille, saapasmaan itärannalle. Sieltäkin olin buukannut huoneen hotellista, joka mainosti ilmaisia polkupyöriä.

Viikonloppuna tapasin 6 vuoden takaa tutut, samalle espanjan kielikurssille Kataloniassa osallistuneet italialaiset Annan, Chiaran, Giadan ja Saran. Ihan kuin ei mitään kuutta vuotta olisi ollutkaan välissä - jatkettiin siitä, mihin viimeksi jäätiin. Puhuttiin lähinnä espanjaa ja oivalsin, että on kielitaitoni kyllä kehittynyt. Juuri nyt onkin hauska kommunikoida espanjaksi niiden kanssa, jotka puhuvat espanjaa vieraana kielenä. Andalucialaisten nopeata espanjaa on yhä työlästä seurata.

Italialaisten kanssa kuljeskellessa Riminin rantoja, tulin taas samaan tulokseen kuin kuusi vuotta sitten: elämä olisi hyvin helppoa, jos olisi aina seurassa neljä italialaista kaunista nuorta naista! Täydestä ravintolosta löytyy aina vapaa pöytä, väärin parkkeerannut etsii uuden parkkipaikan jne. Hehe. Italialaiset etsivät loistavat ruokapaikat, parhaan rannan, monikerroksisen ravintolaterassin näköalapöydän. Olipas taas hauskaa tavata.

Giada ja Chiara (Foto Copyright: Sara Chiarucci 2012)

Anna, Chiara, Giada (Foto Copyright: Sara Chiarucci 2012)

Sara ja Anna (Foto Copyright: Sara Chiarucci 2012)

Giadan kanssa Riminin Nettunon terassilla. Minulle oli uusi asia, että italialaiset pubit ja ravintolat tarjoavat "happy hourin" aikana (noin klo 15-19) kaikille juoman ostaville asiakkailleen italailaisen snacks puffet -pöydän. Siis italialaisia herkkuja, vrt. Espanjan tapakset. (Foto Copyright: Sara Chiarucci 2012)

Helle tuli

Lämpötila kipusi suomalaisen hellerajan ylle. Kesäisestä kaupungista tuli kännykameralla otettua muutama kuva:

Puut kukassa

Nervionin kaupunginosan lukuisista puistoista yksi.

Keidas keskellä Sevillaa. Ja keltaisia kukkia niitty täynnä, kuin voikukkia!

María Luisan puistosta

Plaza de Españan ympäristössä

Jokivarsi

Onnea!

Alvaro kävi kylässä ja kertoi iloiset perheuutiset: hänen 10 kk vanha esikoistyttärensä saa...saa...saa...ei siskoa eikä veljeä...vaan sedän tai tädin! Kaksikymmentäyksivuotiaan Alvaron 37-vuotias (!) äiti siis odottaa lasta, joten Alvaron koko suku on nyt iloisella ja odottavaisella mielellä.

Alvaro kertoi, että äidillä oli vielä sen verran nuoruutta elettävänään Alvaron ollessa pieni, että Alvaro muuttikin mummolle asumaan. Ja asuu vieläkin, vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Ja mummon äitikin asuu heillä nyt. Mummon äidistähän oli viime vuonna tullut isoisoisoäiti!

Sanoin Alvarolle, että sinun tuurillasi se on tyttö. Saat siskon kun tytär, vaimo, äiti, isoäiti ja isoisoäitihän sinulla jo onkin!

Luonnonlapsiahan nämä andalucialaiset ovat. Andalucia on 20 km Afrikasta pohjoiseen. Suomea lähempänä ovat mm. Marokko, Alreria, Tunisia, Libya, Egypti, Länsi-Sahara, Mauritania, Tsad, Nigeria, Guinea, Norsunluurannikko, Ghana, Nigeria, Senegal, Liberia, Sierra Leone...

Siinä sitä lapsi lukee sarjakuvaa tädilleen - ja vielä nuorempi setä istuu turvallisesti sylissä:D?

Akrobatiaa

Sevillan valloittaa toinen keväinen juhlaviikko, Feria. Kevään kunniaksi juhlistetaan virallisesti tiistaista alkaen, mutta monella on koko viikko lomaa. Niin meilläkin. Perjantaina oltiin jo lomatunnelmissa, väsyneitäkin lie. Tecnica Vocalin tunneilla andalucialainen veri alkoi näemmä lämmetä yhdessä ryhmätehtävässä. Eikä aikaakaan kun 13 hengen ryhmämme seisoi keskilattialla tiiviissä ringissä ja oli tiukan debatin aika. Minä, Emma-ope, Dal ja ehkä joku muukin vähän hymyilimme. Jeeves eli José María kävi kuumana, samoin Carmen, Avelino, Francisco, Antonio, Mercedes ja joku muu. Kädet heiluivat ja puhetta piisasi. Putosin aika nopeasti kärryiltä kun puebloista kotoisin olevat kiihdyksissään alkoivat puhua nopeammin ja nopeammin.   

Semana Santan kulkijoista kuitenkin tämä kuva vielä.

Emma yritti pari-kolme kertaa saada riitaa  -  korjaan keskustelua, kuten täällä asia nähdään  -  poikki, mutta luovutti ja teki ainoan järkevän asian mitä tehtävissä on: antaa keskustelun mennä päätökseensä. Ja kyllä se kymmenessä tai viidessätoista minuutissa päättyikin jonkinlaiseen välitulokseen. Tuli rauha ja jatkoimme työskentelyä. Oli se ollutkin aikamoista huutoa kun 5-6 ihmistä puhuu tuohduksissaan samaan aikaan, kädet käyvät ja muut pitelevät tuohtuneita aisoissa ja lepyttelevät, taputtelevat, silittelevät ja rauhoittelevat.

Lomaa edeltävien vihoviimeisten tuntien päätteeksi esitimme kolmen hengen ryhmissä valmistamamme pyramidit, akrobatiapatsaat, Martí-opettajalle Expreción Corporalin tunneilla. (Sain tämän nyt jotenkin kuulostamaan helpommalta kuin mitä se oli: akrobatiapatsaita on nyt hiottu yli kuukausi, ennalta sovituissa  3 hengen ryhmissä.) Näyttökoe oli osa näyttelijän opetussuunnitelmaa, johon minutkin on nyt näemmä ihan luontevasti vedetty mukaan. Ryhmäni ilahdutti minua jo alusta alkaen: Alejandro ja José María. Oli helppoa ehkä juuri tuon ryhmän takia. José organisoi aika nopeasti sen, mitä tehdään. Alejandro kiipesi rohkeasti selkääni Josén ohjeista välittämättä.

Meidän pyramidista ei kuvaa tullut, mutta tätä tyyliä, tätä tyyliä..

Pienten andalucialaisten kanssa meikäläisen kokoinen äijä sai ihan hyvän akrobatiapatsaan aikaan! José ja Ale ovat taitavia, joten osakseni jäi olla todellakin se joka kannattelee tasapainoa. Onhan näitä harjoiteltu koko talvi: kehonhallintaa ja turvallista tekemistä. Lihaskuntokin on kiitettävästi kohentunut. Viimeisessä treeneissä otin ohjat ensikertaa käsiini ja ohjeistin Alea ja Joséa liikkeissämme nro 1 ja 2. Kolmonen oli ihan kohdillaan, mutta ykkösessä herrat eivät vielä uskaltaneet riittävästi, Alejandro varsinkaan. Vakuutin, että "nojaa ihan rohkeasti taaksepäin koko painollasi, sinä et kaadu etkä putoa, pidän kiinni. Painan sata kiloa joten et voi pudota, luota minuun". Ale luotti - ja vaikka  itse sanonkin, akrobatiapatsaamme olivat kyllä vaikuttavia leikittelyjä maan vetovoimalla, voimalla, painolla, notkeudella ja yhteistyöllä.

Los chinos

Espanjalaiskaupunkien kivijalkoihin, katutason liikehuoneistoihin siis, on viime vuosina syntynyt aivan uusi ilmiö: los chinos, kiinalaisputiikit. Sevillastakin taitaa olla turha hakea yhden yhtä korttelia, jossa ei olisi vähintään yhtä kiinalaisputiikkia. Kiinalaisputiikki on jonkinlainen yleiskioski, halpakauppa, pikkubasaari. Tarjolla on halpaa kiinalaista arkipäivän hyödykettä astioista paperitarvikkeisiin, leluista päivittäistarvikkeisiin, laukkuja, edullisia vaatteita, kenkiä, alkoholia, elintarvikkeita.

Lähibasaari, joka tuntuu olevan auki lähes aina ja joka pursuaa erilaisia tavaroita.

Kiinalaispuodit ovat auki aamuvarhaiselta iltamyöhään. Kun muut puodit, ruokakaupat, fruteriat (hedelmäkauppa), carneriat (lihakauppa), pasteleriat (leipomot) jne. menevät siestan ajaksi kiinni, kiinalaispuodit pysyvät auki. Joskus on näyttänyt siltä, että joku kiinalaisperhe asuu puodissaan tai sen takahuoneessa, mene ja tiedä. Aika usein kassakoneen takana päivystää kiinalaisperheen nuori, ehkä 16-vuotias tai 14-vuotias. Varmaan espanjalaisviranomainen on kiinalaiskaupat ratsannaut ja laittomia työntekijöitä ei ole, mutta perheen vesat kyllä auttavat töissä - kuten on tehty maailmansivu suomalaisesta maatalosta lähtien.

Hinnoittelu kiinalaisessa puodissa on yksinkertaista: ikäänkuin olisi haettu siestalla olevasta naapurikaupasta laatikollinen tonnikalapurkkeja á 0,55 e ja pantu ne hyllyyn hintalapulla 1,50 e. Tai satamaan ajanut laivalastillinen kiinalaiskattiloita miljoonaan basaariin jaettuna ympäri Espanjan...  Kauppakin käy kuin siima, sillä tuskin niitä kauppoja muuten olisi jokaikisen espanjalaiskaupungin jokaikisessä korttelikivijalassa. Vaikka moni espanjalainen kyllä kiinalaiskauppoja boikotoikin: ne ovat osa Kiina-ilmiötä, ne rikkovat ainaisella aukiolollaan espanjalaisyhteiskunnan perinteitä, vievät töitä espanjalaisilta jne.

Kiinalaispuodin valikoima on lähes yhtä laaja kuin kuuluisassa Seinäjoen Tavara-aitassa, mutta laadussa häviää kovasti.

Kiinahan oli kehitysmaa vielä 10 v sitten! Nyt jo Nalle Wahlrooskin pelkää kiinalaispankkien alkavan valloittaa Euroopan talousmarkkinoita. Kun joku vielä tasaisi tätä omaisuuden ja hyvinvoinnin epäsuhtaa siten, että amerikkalaisilla ei enää olisi varaa syödä itseään 300-kiloisiksi eikä teettää muodissa olevia kosmeettisia leuan kirurgisia leikkauksia (kuulemma uusin muotivirtaus, rasvaimut ja valkaistut hampaat on niin nähty). Samaan aikaan kuitenkin kymmenet miljoonat ihmiset elävät nälänhädässä. Kiina tulee - oletko valmis?

Ps. Miksi aina sama tavoite, talouskasvu? Eikö mieluummin vaikka henkinen kasvu? Hitaammin, vähemmän -liike? Vähän on kaunista. Hidas on laatua.

Italia, Italia, Italia...

Nyt mennään kerrokseen -6, sukelletaan alitajunnan kanssa kilpasille: koko kevään - jo talvesta alkaen - ystävämme, kaikkien taiteentekijöiden luottotoveri, Tajunnan Ali, on kutsunut minua Italiaan. Espanjasta Italiaan. Huimaa. Jännää. Kutkuttava tunne.

Italiaa on tullut tasaisin väliajoin ovista ja ikkunoista. Niinpäs sitä sitten on mentävä. Sevillasta on suoralentoja moneen Europan kaupunkiin. Amsterdamin ja Pariisin lisäksi halpalentoyhtiöt Vueling ja Ryan Air lentävät suoria lentoja Bolognaan, kuinka ollakaan. Muutama tunti, 1500 km, samalla hinnalla mitä maksaa VR:n junakyyti Helsingistä Seinäjoelle.

RyanAirin halpalennot Sevillasta

Vuelingin halpalennot Sevillasta

Varasin lennon ensi maanantaiksi. Olen Bolognassa ma-ke, jolloin siirryn 120 km päähän Riminille. Siellä sujuu loppuviikko. Vapuksi takaisin kotiin Sevillaan.  Ensi viikkohan on koulusta lomaa, sillä sevillalaiset juhlistavat Feriaa.

Italian matkan suunnittelu Ali Tajunnan kanssa on ollut lystikästä ja vaivatonta. Neljä ystävätärtäni Bolognasta, Anna, Sara, Giara ja Clara asuvat tätä nykyä Forlimpopolissa, Bolonian ja Riminin puolivälissä. Tapaamme viikon päästä ja uskoakseni he organisoivat ohjelmaa sille viikonlopulle.

Mutta ettei vaikeaksi menisi, espanjan kielikurssillemme saapui viime viikolla uusi opiskelija, italialainen Irene. Kysyin heti, että mistä päin hän on. - Bolognasta! Irene kirjoitti minulle pitkän listan suosittelemistaan vierailukohteista Bolognassa:

• baareja
• Osteria del Sol
• Camera Sud
• Tamburini
• ravintoloita
• bolognalaisesta keittiöstään tunnettu Da Vito
• trattoria Pane e panelle
• pizzeria Spaccanapoli
• Gli Ambasciatori
• osteria del Broccaindosso 
• aamiaiskahviloita
• pasticceria Pallotti
• pasticceria D´Azeglio
• jäätelöpaareja
• Gelatauro
• Sorbetteria

...ja lopuksi muutaman nähtävyydenkin Irene mainitsi, vaikka tuossahan ne tärkeimmät tulikin jo lueteltua: Santo Stefanon kirkko, Rizzolin sairaalan lähellä kirkon torni (mirador=näköalapaikka?), Euroopan vanhin yliopisto, anatomian museo, kaunis kaupunginosa Ghetto Ebraico. 

Minua vähän hymyilyttää tuo Irenen lista: yksi A4 täynnä erilaisia ravintoloita kuvailuineen, että missä vaiheessa minnekin ravintolaan mennään. Jossakin tarjotaan vain juomaa, joten kaikki hakevat läheisestä mercadosta sitten syömäpuolen ja menevät "piknikille". Toisessa taas on kuuluisat briochet ja kolmannessa toimii myös kirjakauppa. Lopuksi toki on muutamalla rivillä kaupungin nähtävyyksiäkin mainittu.

Internetin ihmeellisessä maailmassa tutustuin toiseenkin bolognalaiseen, jonka kanssa sovimme menevämme kahville tiistaina, Bolognassa. Ja ettei vaan unohtuisi Italian matkaan valmistautuminen, eilen bussissa kaksi italialaista ryhtyivät kyselemään tietä hotellilleen. Toinen oli Bolognasta.

Opettajuus, ohjaajuus?

Paitsi että olen (ikuinen) opiskelija, olen myös opettaja. Tämän lukuvuoden olen työstäni opintovapaalla, mutta normaalisti toimin kokopäiväisesti opena. Opettajana olen ollut jo kymmenisen vuotta, joista viimeiset 8 vuotta opettaen tulevia nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajia. Opettajan pedagogiset opinnot tein 2000-luvun alussa ja silloin ohjaajakseni sattui taitava pedagogi, joka innosti minutkin oman opettajuuteni ja ryhmänohjaajuuteni reflektointiin. Kun nyt olen näköalapaikalla - koko vuoden kokopäiväisenä opiskelijana - olen myös havainnoinut ja pohtinut opettajuutta. Siitä seuraavassa.

Espanjalaisten opettajien opissa on ollut hyvä ja luottavaisen turvallinen olo. Kuten aiemmin totesin, tämän koulun opettajat ovat kokeneita ja useimmiten jo viidenkympin paremmalla puolella. On kokemusta ja näkemystä.

Opettaja ohjaa. (kuva: M-P)

"Lähtötahteina" opettajuuden reflektointiin muutama yhtäläisyys-merkki teatterityöhön:

• Opettajan työ on monessa kohtaa lähellä ohjaajantyötä. Opettajan tehtävänä on kattaa 45-minuuttinen sellaiseen muotoon, jossa yleisö kokee, vaikuttuu, tulee kosketetuksi, oivaltaa, herää huomaamaan,  reagoi, vihastuu, ihastuu jne.

• Ja toisaalta opettaja on esiintyjä, joka saattaa heittää esityksensä jopa 8 kertaa päivässä.

• Soveltava teatteri ja teatteri-ilmaisun ohjaajan työ on ryhmien vetämistä, ohjaamista, opettamista. Taiteellisten tai esityksellisten intentioiden kanssa tasavahvana kulkee ryhmänohjaukselliset intentiot: mihin tällä pyritään, mitä ryhmässä tapahtuu jne? 

Kullakin yksilöllä oma osallistujakokemuksensa, omat oppimisen tavoitteensa. Omalta paikaltaan kukin oppii. Omalta paikaltaan kukin näkee estradin vähän eri tavoin, eri vinkkelistä.

Estradilla on petollista kuvitella tietävänsä, mitä penkissä koetaan. Estradivetoisestikin kyllä opitaan - esimerkiksi hokemaan ulkomuistista "Hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala"?

Ihastelen ajatusta, että hyvä opettaja on aika näkymätön - enemmänkin sellainen "oppijoiden melko huomaamaton oppimisen ohjaaja" - aikalailla taka-alalla, kannustamassa, ohjaamassa hiljaa etäämmältä, tarvittaessa saatavilla ja jotenkin vähän varovaisesti läsnä (ettei kovin paljon sotkisi kunkin oppijan oppimisprosessia). Samalla kun tuota opettajakäsitystä ihastelen, huomaan itse olevani siitä kovin kovin kaukana.

Kuten tähänkin blogiin useaan kertaan olen kirjoittanut, on minua viehättänyt espanjalainen koulukuri  (ei suvaita myöhästymistä, vaaditaan korrekti pukeutuminen, ylläpidetään opettaja-auktoriteettia jne). Hyvä "kuri" on usein vähäeleistä, eikä se ole itsetarkoitus - vaan jotain toissijaista, joka mahdollistaa ensisijaisen. Aika helposti - ainakin omana osallistujakokemuksenani - toissijaisesta tulee kuitenkin ensisijaista. Oppimistavoitteet unohtuvat ja oppitunneista tulee suoritteita, joissa mm. vaalitaan ja vahditaan kurissa pysymistä; tai ainakin kahliudutaan muotoon sen sijaan, että mentäisiin luovasti kohti uutta (oppimiseenhaan liittyy aina UUSI!).

Uskallusta luopua tutuksi tulleesta ja rohkeutta ottaa vastaan uusi?

Viime viikkoina olenkin enenevissä määrin huomioinut oppivani uutta nimenoaan niiden opettajien tunneilla, jotka eivät tee itsestään numeroa, eivät nosta itseään lehterille eivätkä tee toissijaisesta ensisijaista...joiden tunneilla on ilmapiiri, joka mahdollistaa leikin, kokeilun, testaamisen, epäilyn, luovimisen ja luomisen. 

Olen alkanut uudella tavalla viihtyä tunneilla, joiden ope itseasiassa ei tulekaan tunneilleen tasan klo 9.00 vaan muutaman minuutin myöhässä (!). Hän ei myöskään pöyhistele opettajanviittaansa riikinkukonkeltaiseksi nimenhuudossa, vaan suoriutuu siitäkin vähäeleisesti, huomaamatta. Sitten hän jo meneekin asiaan ja laittaa meidät tekemään. Hän on hyvin kärryillä siitä, mitä itse kukin tekee ja missä itse kukin menee. Hän ei ole tietävinään toisen oppimisprosessista, vaan hän kysyy sitä asianomaiselta itseltään.

Pum! Oppia kovakalloon.

Vastakohtana edelliselle on sitten opettaja, joka oli ehkä edellisessä elämässään kenraali tai ainakin eversti. Hän kertoo, miten asiat tehdään - ja vahtii, että ne tehdään siten kuin hän opetti. Hän punnerruttaa ryhmää ja seisoo itse laskemassa punnerruksemme. Yksi hänen punnerrussarjoistaan kulkee hänen nimeällään. Kun punnerramme, lausumme siis hänen nimeään. Näen tällaisessa otteessa yllättävän paljon itseäni, sillä minullakin on napakka kuri ja korkea työmoraali. Luulen tietäväni, kuinka opettamani asia tulee tehdä - ja vaadin kaikkia tekemään sen minun tietämykseni mukaisesti. En tule aina huomanneeksi, että jollakulla läsnäolijoista saattaa olla minua parempi tieto (tai erilainen tieto) asiasta, vaan laitan kaikki tekemään saman mallin mukaan. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole tehdä itsestäni numeroa, mutta sellainenhan minusta väkisinkin osallistujakokemuksen näkökulmasta tulee, jos ja kun "tahdon pistää puumerkkini joka asiaan"?

Kuvaamani open tavoin myös minä olen luokkahuoneessa minuuttia tai paria vailla alkamisajan ja punktuaalisesti sitten aloittamassa ajallaan. Minulle se on keino pitää hermostumiseni kurissa enkä tule ajatelleeksi, että opiskelijani saattavat pitää punktuaalisuuttani pelottavana, rasittavana, vaatimuksia kasaavana tai omaa persoonaani korostavana asiana. Myös minä vaadin hiiskumattoman hiljaisuuden - silläkin ehdolla, että jollakulla olisi jotain hyvin merkittävää sanottavaa, kysyttävää, varmistettavaa, epäilyksen alle joutuvaa tai muuta uuden oppimiseen liittyvää asiaa. Ja kyllä: minäkin jännitän kovasti oppituntieni pitoa - ja tahdon antaa niihin kaikkeni. Joskus - ehkä - annamme niin kaikkemme, ettei sinne mahdu oppijoiden ääntä.

Kaikki samaa kapeaa kujaa vai kukin ominta luonteisinta reittiään? 

Joillakin toisillakin tunneilla on napakka kuri, mutta se on erilaista. Niiden tuntien ope on valmistautunut huolella, kuten minäkin. Huolellisesti valmistautuneelle opellemme ei aina riitä se, mikä meille oppijoille riittäisi. Ope tahtoo joskus antaa enemmän kuin me tarvitsemme sillä hetkellä. Näen tässäkin  paljon itseäni.

Eräs ope, jota symppaan kovasti, ehkä jännittää uusia opiskelijoita - ja jännitys pukeutuu muotoon, jossa opettaja vetäytyy muurin taakse, turvaan. Opettajasta tulee hiukan etäinen, vähän pelottavakin. Aika ajoin opettajan sydämellisyys ja huolehtivaisuus kuitenkin ryöpsähtävät muurin takaa esiin kaikkien nähtäväksi ja silloin kaikkia jotenkin hymyilyttää, viehättää ja imartelee: se on noin paljon pohtinut meitä.    Tahtoisin opena olla suorempi ja sanoa enemmän tässä ja nyt - ja vähemmän ryöpsähdellä muurini takaa.

Kasvurauhaa kaipaa kukkaan puhkeava?

Yksi opemme on erityisen armahtavainen; tulee joskus 5-10 minuuttia myöhässä tunnille ja välillä menee siitä mistä aita on matalalla. Pidän - yllätys - tämän opemme tyylistä hirmusti, sillä se maistuu elämältä ja siinä on jokin armon ulottuvuus. Tämä ope antaa oppijoiden itsensä ohjautua tekemään oppimistaan. Opella on pitkä opettajan työkokemus ja riittävästi ikää erottaa oleellinen epäoleellisesta. Hänen tunneillaan oppijat ovat innostuneita töistään, kokeilevat, luovat ja tekevät itselleen uusin tavoin asioita. Hän saattaa kesken tunnin tulla kuiskuttelemaan selän taakse, että "Joko olet käynyt Cordobassa?" tai että "Oletko päässyt seuraamaan flamencoa?".

Summa summarum: minulla on opittavaa open työhöni. Vuoden vaihto roolista toiseen avaa silmiä. Kaikki ylläoleva on täydellisen subjektiivista, minun omaa kokemustani. En usko, että sillä on välttämättä todellisuuden kanssa tekemistä - en ole edes kysynyt koskaan, mitä muut oppijatoverit ajattelevat itse kunkin epanjalaisopettajan tunneista. Mutta jos jokin on totta, niin se, että minä olen nyt huomioinut edellä mainitsemiani asioita, joista monessa tunnistin itseni open työssäni.

Edellä olevat kuvat ovat Andaluciassa vierailleen (opettaja)isäni ottamia.

Kuningas Henrik V

Olemme treenanneet Shakespearea, sitä samaista Kuningas Henrik V:ttä, jonka kuoromonologin jouduin Técnica vocalin tunneille taannoin opettelemaan. Alkaneella viikolla on näytelmästämme sitten edessä jo pukunäytös, joka tallennetaan videoksi. Videotallenteet anylysoitaneen myöhemmin keväällä Técnica vocalin tunneilla.

Roolini on kuoron eli kertojan rooli. Kuningas Henrik V:n elokuvaversiossahan roolin on tehnyt mm. (Kenneth Branaghin ohjaamassa versiossa 1989) Derek Jakobi.

Koulun puvustamo on 190-senttisen viikingin kanssa helisemässä. Andalucialaiset ovat pieniä, lyhyitä, hoikkia ja siroja. Sain lopulta valtavan kokoisen viitan, ihan tyyliin sopivan, tykötarpeineen. Koska kertojalla on piiiiitkä monologi, espanjaksi, ohjaava opettaja armahti ja esitti, että jos pystyt monologisi luontevasti lukemaan, sekin käy kunhan löydetään jostain sopiva kirjekäärö tms. rekvisiitaksi. Aikani pähkäiltyäni leikkasin ruskean postipussukan sisimmästä ruskeasta paperista A4-kokoisia arkkeja ja tulostin monologin niille.

Lukuharjoitus

Ps. Toukokuussa järjestetään ensimmäinen soveltavan teatterin iso seminaari. Pitopaikka on Helsinki. Osallistuisin mielihyvin, mutta matka on tällä kertaa este. Menkäähän te lähempänä olevat! Koulutusvastaava Päivi Ketonen näyttää olevan tarinateatterityöpajan vetäjänä.

Ps2. Posti toi upouuden levyn. Ystäväni Viljami Kukkonen on julkaissut albumin Mörönsyötti. Kuuntelemisiin!

Mörönsyötti-CD löysi Sevillaan asti.

Voihan mascara!

Caracterisacionin eli maskeerauksen tunneilla siirryttiin tekemään kipsinaamioita.

Comedia del Arten ja espanjalaisen karnevaaliperinteen tutuksi tekemiä koko- ja puolinaamareita tehdään apteekista, la farmacia, saatavia kipsiharsorullia hyödyntäen. Sympaattinen opemme, Rosario, ilmoitti jo viikkoja sitten, että pääsiäisen jälkeisellä viikolla aloitetaan la mascaran tekeminen. Siispä kipsitöihin soveltuva vaatetutus ja tarveaineet mukaan.

Kuinka ollakaan, saavuin tykötarpeineni niin hyvissä ajoin ao. luokkaan, että olin ensimmäinen. Rosario valitteli tiukkaa aikataulua ja aloitti oppitunnin valmistelun kanssani: kipsiharsorulla kasvojen levyisiksi suikaleiksi, pyyhe, vaatesuojaus, vesiastia - ja heti kun muu ryhmä saapui, aloitti Rosasrio minusta: kasvojen yläosaan kostutettu paperikäsipyyhe ja se päälle vedessä kastellut kipsiharsosuikaleet yksi kerrallaan, tiiviiksi maskiksi. Sieraimet avoimiksi, lopuksi pystysuuntaisesti kasvojen molempiin sivuihin yksi suikale. Toinen kerros ensimmäisen päälle, varmista että naamioitava hengittää. Annetaan kuivua kymmenisen minuuttia kunnes naamio on valmis irrotettavaksi. Irrotettaan napakasti nyppäämällä, tarvitessa kitkutetaan irti ohimoista.

(Kuvan copyright: http://mediaserver-2.vuodatus.net/g/33291/2083003.jpg)

Koska olin ensimmäinen, jäi varsinainen työskentelyn opetus pelkän audion varaan,  kuuloaistille. Kun se nyt sitten tuli Rosarion cordoballa (Cordoban murre) ja kiireellä, ilman työvaiheiden näkemistä...ei siitä nyt ihan kaikki jäänyt mieleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kuitenkin. Joku (=Jeeves?) oli taluttanut minut tuoliin kuivumaan ja joku (=Jeeves) irrotti naamarini kymmenen minuutin kuluttua ja sanoi, että kannattaa mennä nyt sitten heti pesemään kasvonsa, sir. 

Siispä kaikki muuten hyvin tähän asti. Mutta  viikon päätteeksi, perjantaina, ruokapaussin aluksi Dal esitti minulle toiveen: "En ollut tiistaina koulussa, joten minun pitäsi nyt tehdä kipsivalu. Votko tulla avuksi?" Sen pidemmälle ajattelematta suostuin tietenkin ehdotukseen, sillä onhan Dal auttanut minua vähintään yhtä paljon kuin Jeeves eli Jose Maria.  Ei muuta kuin maskeerausluokkaan ja kipsitöihin.

Voi olla, että kahvihampaan kolottaessa tuli hätäiltyä ja kiirehdittyä. Voi myös olla, että ihan kaikki Rosarion cordobesilla annetut ohjeet (silmät sokossa seuraten) eivät tavoittaneet ymmärrystäni. Ja voi myös olla, että luihun Dalin kasvojen leveys ei ole yhtä mittava kuin omieni. Mutta että joka tapauksessa kaikki ei mennyt kuten Strömsössä. Dalin kipsinaamiota availtiin vähän pidemmän kaavan kautta, kaksilla saksilla, alakerran opettajainhuoneessa. Tukkaakin saattoi hiukan mennä, mutta sehän kasvaa takaisin, yritti lohduttaa eräs Sevillan parturiin tullut.

La Música

On aika esitellä yksi Interpretación Textualin (näyttelijäntyön koulutusohjelman) oppiaineista: musiikki eli La música. Musiikkia opiskellaan neljän vuoden ajan. Ensimmäisenä vuonna kohotetaan perusosaamista: kaikille yhteinen musiikinteoria ja lauluopinnot. Seuraavina vuosina opitaan yksinlaulua, kuorolaulua, säestystä, musikaaliopintoja, musiikkiteatteria jne.

Eugenio, musiikinopettaja, ammatilliselta taustaltaan myös näyttelijä ja laulaja.

Málaga ja Ronda

Isäni ja veljeni tulivat käymään. Menin Málagaan vastaan ja ajettiin vuokra-autolla Marbellan ja Rondan kautta Sevillaan.

Kuvakaappaus google.fi: A=Malaga, B=Marbella, C=Ronda, D=Sevilla.

Tie Rondaan on mutkikas vuoristotie, joka nousee parhaimmillan yli tuhannen metrin korkeuteen. Tie on hyvä ajaa, mutta kurvikas. Ylhäällä vuoristossa kevät oli vasta kukkeimmillaan. Sevillassa ja Malagassa on jo kesä. Seuraavat kuvat ovat isäni ottamia:

Málagan kuvatuimpia näkymiä Gibralfaron laelta.

Tie Rondaan nousee, nousee, nousee...

Rondan nähtävyyksiä on mm. kaupungin laidalla oleva kanjoni, jonka yli on eri vuosisadoilla tehty erilaisia siltoja. Kuvassa yksi vanhimmista. Kuva on otettu uudemmalta sillalta, joka vanha oli sekin. Kanjonin seinämät kohosivat korkealle paikka paikoin. Ja korkealla ollaan muutenkin: Rondan kaupunki sijaitsee yli 700 metriä m.p.y. - samoilla korkeuksilla kuin Muotkatuntureiden huiput siis. Asukkaita Rondassa on yli 30 000, mutta kesäsesonkina kaupungin väkiluku tuplaantuu turisteista. Sesonkiaikana parkkipaikan löytäminen on vielä hankalampaa kuin oli meillä.

Paluu arkeen

Semana Santa oli ja meni. Loma loppui ja piti palata kouluun.

Näin unen, jossa...
...koululuokallemme oli tullut viisi suomalaista lisää. Myös kahdesta espanjalaisesta opiskelijatoverista oli tullut pääsiäisen aikana ruotsinsuomalaisia. Heidän suomensa oli kömpelöä, mutta ymmärrettävää. Molemmat olivat aidon hämmästyneitä (ja unessasi vahvalla riikinruotsinsuomella sen sanoivat), ettenkö muka ollut tiennyt, että he puhuvat suomea.

Suomesta tulleet viisi uutta erasmusta olivat osittain jo tuttuja minulle, kavereitani ja ikäovereitani, mm. Kilpiän Juha. Kun opettaja kysyi, ovatko kaikki palauttaneet kotitehtävät, yksi suomalaista vastasi, ettei hän ollut ymmärtänyt, että sellainen pitää loman aikana tehdä. Joku toinenkin oli jättänyt sen tekemättä, kuten minäkin.
Olipa huojentava uni.

(Foto Copyright Ari Pekka Lahti 2012)

Viimeisessä blogipäivityksessäni oli virhe, joka on syytä korjata: katolinen kirkko ei Semana Santan pasoihin myy tuolipaikkoja vaan Sevillan kaupunki. Kalleimmat eivät maksa 2000e/ vrk vaan 600e/ vrk.

Andalucialaisia tuttuja ja tuntemattomia nimiä kyselin. Pablo Picasson tunsivat kaikki. Tulkoot kertauksen vuoksi muutkin esiteltyä (lähde: wikipedia.org):

• Federico del Sagrado Corazón de Jesús García Lorca (s. 5. kesäkuuta 1898 Fuente Vaquerosin kylä, Granada– 19. elokuuta 1936) oli espanjalainen runoilija ja näyttämötaiteilija, joskin hänet tunnetaan myös taidemaalarina, pianistina ja säveltäjänä.
• Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso^[1] (25. lokakuuta 1881 – 8. huhtikuuta 1973) oli espanjalainen kuvataiteilija. Hän ei ollut vain taidemaalari, vaan monipuolinen graafikko ja kuvanveistäjä.^[2] Hän oli yksi 1900-luvun huomattavimmista taiteilijoista.
• Andrés Torres Segovia (21. helmikuuta 1893 Linares, Andalusia – 3. kesäkuuta 1987 Madrid) oli espanjalainen kitaristi. Häntä on yleisesti pidetty nykyaikaisen klassisen kitaran soiton isänä.
• José Celestino Mutis y Bosio (Cádiz, España, 6 de abril de 1732 – Santa Fé de Bogotá, Colombia, 11 de septiembre de 1808) oli pappi, kasvititeteilijä, matemaatikko ja tienteentekijä. Opetti mm. oppilaitoksessa  Colegio Mayor de Nuestra Señora del Rosario en Santa Fe.

Semana Santa

Sevilla on kaiketi koko katolisen maailman pääsiäiskaupunki: tänne tullaan ainakin ympäri Eurooppaa seuraamaan perinteisen Pyhän Viikon pasoja, pääsiäiskulkueita. Keskikaupunki on autoilta suljettu, liikennevalopylväitä myöten kaikki irtain on siirretty pois ja kymmentuhatpäinen pääsiäiskansa valtaa kadut. Katujen varsille on rakennettu monitasoisisa katsomoja, joihin myydään tuolipaikkoja. Parhaista tuoleista on katolisen kirkon kirstuun kilautettava monen tuhannen euron summa. Ilmaiseksi pääsee seisomapaikoilta seuraamaan monia tunteja kestäviä kulkueita.

Kulkueita on koko pääsiäistä edeltävän viikon ajan paitsi Sevillassa, myös muissa Andalucian kaupungeissa. Sevillan pasot ovat suurimmat ja komeimmat, osa vuosisataista perinnettä. Pasossa kannetaan Pyhän Neitsyen, pyhimysten tms ja Kristuksen figuureja "kullalla ja mirhamilla" kyllästetyissä valtavissa kantolaveteissa, kynttiläkulkueiden, soittokuntien ja sääntökuntien marssiessa edessä ja takana. Sevillan kantakaupungin kapeat kujat ovat ihmisiä mustanaan.

Yksi koristeltu kantolavetti (mikä sen nimi onkaan?) painaa toista tuhatta kiloa ja sen alla sitä hartiavoimin kantaa nelikymmenpäinen miesjoukko. Kantovastuu on kunniatehtävä, johon kutsutaan vuosittain siis satoja ellei tuhansia sevillalaismiehiä. Kantaminen on raskasta ja matkat ovat pitkiä, joten kullakin kantolavetilla on vaihtuva miehitys. Tehtävää harjoitellaan edeltävän vuoden aikana.

Valkohuppuinen on kantaja (huomaa myös tukivyö), kuoripojat kynttilävartiossa ja soittokuntalainen univormussaan.

Suurin ja näyttävin paso on tietenkin Katedraalin ympäristössä, mutta myös Macarenan ja oman naapurustoni kirkon pasot ovat suuria. Kunkin kirkon (niitä on useita kymmeniä) omat torvisoittokunnat marssivat pason perällä säestäen pasoa. Ku Klux Klaanin pukuja muistuttavat huppuviitat ovat vanhaa katolista perinnettä, ymmärtääkseni siis sääntökuntiin liittyvä asia (vai Kristuksen morsiamen symboliikkaa?).

Yksinomaan vastuutehtävissä on kussakin pasossa siis useita satoja ihmisiä. Ja siis yöllä. Koko kaupunki valvoo aamuyölle asti. Vielä kahden maissa yöllä kaduilla oli perheitä pienine lapsineen ja isovanhempineen. Viikko on kaikilla vapaa. Pasojen lisäksi tärkeätä on perhe- ja sukupiireittäin tavata, syödä hyvin ja juhlia. Periaatteessa ollaan paastolla, mutta ...noh...katolinen pyytää kiusaukset anteeksi ja mikäs sen nyt kunnon häränlihaherkun voittaisi.

Seurasin kotikorttelini sivuuttavan pason ja siitä tallentui kuvia ja kännyvideokuvaakin. Kun paso eteni hitaasti kapeilla kujilla, kierrellen koko asujaimistomme, taitoin osan matkasta soittokunnan mukana kuvaten.

Pääsiäispasot ovat katunäytelmien näytelmä. Suomalainen Via Crucis kalpenee katoliseen juhlintaan verrattuna. Olin vuosia sitten mukana Helsingin Via Cruciksessa, roomalaisena sotilaana. Kun maaherraa esittänyt, nyt jo edesmennyt Johannes Virolainen sitten säätytalon parvekkeelta kajautti karjalan murteellaan "Ottakaa hänet kiinni", syöksyimme toisen roomalaisen sotilaan, Petri Liskin, kanssa vangitsemaan opetuslapsi Johannesta. Liski antoi hyvän ohjeen taimauksesta: sitten kun Virolainen mutristaa huulensa sanojensa päätteeksi, mennään. Valtioneuvoksen kasvonilmeethän olivat jo pilapiirroksista ja sktesisarjoista tuttuja.

Sevillan katolista pääsiäiskulkuetta seuratessa tulin ajatelleeksi, että monenlaisia muotoja juutalaisuudessa syntynyt Jeesus-liikehdintä vuosien saatossa onkin saanut. Keisari tahtoi Jeesus-liikkeestä valtakunnalleen yhdistävän "yhden uskonnon", joten oli tarpeen vääntää uskonnolle oppi. Kun lukee 400-luvun kirkolliskokouksissa kyhättyjä uskontunnustuksia, kyllä ne paikka paikoin enemmän tuntuvatkin opintunnustuksilta kuin uskontunnustuksilta. Juutalaisen Jeesuksen synnyttämä uusi uskonto on sittemmin muodostunut eri kirkkokunniksi.

Espanjalaisnuorten mielissä katolinen kirkko edustaa tyystin mennyttä aikaa: francolaisuutta, konservatiivisia arvoja, monenlaista vaiettua kähmintää. Samalla se on tietysti kirkko, johon on synnytty kuulumaan kuten sukuun tai perheeseen. Espanjalaisista taitaa katoliseen kirkkoon kuulua samanlainen enemmistö kuin suomalaisista kuuluu luterilaiseen protestanttikirkkoon.  Kovin moni espanjalaistuttavani on sanonut, että tuskin loppuelämäänsä kuuluu kirkkoon. Minä taas ajattelen täällä katolisten keskellä, että oikeaa ekumeniaa olisi tunnustaa juutalaisten ja muslimien kanssa, että samaa Jumalaahan tässä rukoillaan.

Niin, monenlaisia muotoja juutalaisesta uskonnosta kehittynyt kristinusko on saanut. Kaikkein kotoisimmaksi niistä äänestän kuitenkin tuntemattoman suomalaisen maalaispitäjän pääsiäisviikon näytelmän, jota varten maalaisisännät panevat aamutakit päälle, pyyhkeen päähän ja matkaavat seurakuntakodille harjoituksiin. Tai kuten Nurmon Kiikun tallilla on monena jouluna kuultu "Tua ny Jaakoppi niitä klapia. Nuata lampahiaha aivan paleltaa täällä valakialla värjöötellä."

Portugalista Espanjaan

Palattuani Portugalista rajan yli Espanjaan, välähti mieleen kolme asiaa:

1. vapaa-ajan matkavakuutukseni päättyy lauantaina, jolloin tulee taas yhtäjaksoinen 90 vrk ulkomaillla täyteen
2. yli 3kk oleskelu Espanjassa vaatii  espanjalaisviranomaisille jätetyn oleskelulupahakemuksen
3. kännykän (ja kännykkäkameran?) käyttö ajon aikana on Portugalissa ankarasti rangaistava liikennerikkomus, josta poliisi saattaa kirjoittaa n. 2500e sakon, joka on maksettava paikan päällä, käryn käydessä (myös huomioliivit täytyy löytyä autosta ja moottoritiellä ei passaa nousta autosta ilman huomiliiviä tai tulee iso sakko)

Edellisiin viitaten tyydyn vain toteamaan seuraavasta videosta, etten taida tietää kuka tuollaisen on kuvannut, mutta iso on silta Portugalista Espanjaan saavuttaessa:

Rantalomalla Albufeirassa

Semana Santan vapaaviikko alkoi rantaloman merkeissä Portugalin Algarvessa, jonne täältä ajaa reilussa parissa tunnissa. Matkaa taisi tulla 230 km suuntaansa. Vuokrasin ensi kertaa Sevillassa oloni aikana auton! Olihan se juhlavaa, pikku Rellu, uusi, kevyesti kulki. Sevillan kaupunkipätkä oli kartanlukua, siksi vaikea kaupunki tämä on autoilla. Yksisuuntaisia on paljon ja pääsiäisviikon takia osa kaduista on suljettu.
Oli mukavaa ajaa autolla taas pitkästä aikaa. Vapaus...

Portugalin rajan ylitin huomaamatta, valtavaa siltaa pitkin mutta ilman rajamuodollisuuksia. Algarven maisemat olivatkin sitten yks kaks kojelaudan takana, autosta näki hyvin. Nettiostoksena varaamani hotellihuone rantaviivalta, Albufeiran hiekkarannan oikeassa päädyssä, oli edullinen, 51 e kolmelta yöltä. Se oli niin edullinen, että luvattu "parveke merelle päin" todella oli merelle päin - olkoonkin että parveekkeeni ja meren välissä oli kyllä vuori. Hyvänä puolena oli, että sikäli jos parvekkeelta olisi pudonnut, ei olisi käynyt kuinkaan, sillä maanpinta oli parvekkeen kaiteelta noin 20 cm päässä. 0-kerros, uima-altaan läheisyydessä. Hintansa väärtti!

ALbueira, ALgarve...arabihistorian hengessä huoneeni oviaukkokin oli saanut vaikutteita Välimeren eteläpuolen arkkitehtuurista?

Hotelli oli täynnä All inclusive -brittejä. Pieni ryhmä, liekö bussilastillinen, mutta sitäkin äänekkämpi meininki. Sateiset päivät eivät brittien hymyjä hyydyttäneet, britit ovat tottuneet. Hullunkurisia perheitä. Ensimmäisen portugalilaislounaani yhteydessä harmaantunut herra henkilökunnasta kohteliaasti ehdotti, että josko puhuisin englantia. Espanjaa he kyllä ymmärtävät jotenkin, mutta...historiallisista syistä...Portugal on Portugal ja täällä puhutaan portugalia...ja kun alusmaan asemessa...kuten teillä Suomessa Venäjän suhteen..ette tekään puhu venäläisten kanssa venäjää vaan englantia, eikö niin?

Albufeirasta itään

Mammilariahan siinä.

Britit alkoivat jo lomaviikkonsa alkajaisiksi muodostua pienehkössä hotellissa yhteisöksi. Tiistaihin mennessä brittiyhteisö oli ottanut suurinpiirtein selville sen, mistä päin itsekukin brittiperhe on. Ehkä ne kuulivat sen myös murteistaan, mene ja tiedä. Hotellin isossa aulassa istui joka ilta koko hotellinväki, keskenään jutellen, tuttavuutta tehden ja TV:n brittikanavia katsellen. Hotellin WIFI ylsi vain aulaan, joten siellä me nörtitkin sitten miniläppäreidemme kanssa seurustelimme. Minut oli nopeasti paikannettu "suomalaiseksi, joka asuu Espanjassa". En tiedä kuinka ne brittimummot (vrt. TV-sarjoista "Vielä virtaa" ja "Hyasinth Buket") senkin ottivat selville, mutta sana taisi kulkea. Juttelin Aaronin kanssa, joka oli step brotherinsa ja kaverinsa kanssa ensi kertaa lomailemassa Portugalissa -  ja ehkäpä  brittimummot olivat sitten kuulustelleet Aaronin.

 

Portugalilainen hotelli oli 80-luvun parhaat päivänsä jo nähnyt ja tainnut sittemmin siirtyä isolta ketjulta perheyrityksen haltuun. Laukunkantajiksi, paariapulaisiksi ja huoltotöihin hotelli oli tuottanut brassinuorukaisia, jotka tietysti taitavat portugalin kielen ja ovat ilmeisen motivoituneita työskentelyjaksoon Euroopassa. Uskaltaisin sanoa, että on ollut mistä valita - sen verran kovia työmiehiä tuntuivat olevan ja aina hymyssä suin tervehtivät hyvällä englannilla "meitä brittejä".  

Albufeiran hietaa

Jostain syystä innostuin brittiyhteisöstä ja sen ihmisyksilöistä paljon enemmän kuin ympäröivästä Algarvesta! Ehkä sateinen sää houkutti tutustumaan ihmisiin hotellilla pikemminkin kuin laukkaamaan ympäri Albufeiraa. Albufeiran upeaa hiekkarantaa kyllä kuljin joka päivä ja pikaisesti tutustuin myös vanhaan kaupunkiin. Sitten taas jo teki mieli palata "brittiolohuoneeseen" hotellin suureen aulaan. Siellähän oli tuolitkin järjestety samalla tavalla kuin aikoinaan oli Ryhmäteatterin katsomo yhdessä näytelmässä: tuolirivit vastakkain lattiatilan molemmin puolin. Silloinenkin kokemukseni oli, että sitä näkymää olisi katsellut puolitoista tuntia ilman mitään näytelmääkään!

Uima-altaallakin ehti lekotella aurinkoisina hetkinä