Opettajuus, ohjaajuus?

Paitsi että olen (ikuinen) opiskelija, olen myös opettaja. Tämän lukuvuoden olen työstäni opintovapaalla, mutta normaalisti toimin kokopäiväisesti opena. Opettajana olen ollut jo kymmenisen vuotta, joista viimeiset 8 vuotta opettaen tulevia nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajia. Opettajan pedagogiset opinnot tein 2000-luvun alussa ja silloin ohjaajakseni sattui taitava pedagogi, joka innosti minutkin oman opettajuuteni ja ryhmänohjaajuuteni reflektointiin. Kun nyt olen näköalapaikalla - koko vuoden kokopäiväisenä opiskelijana - olen myös havainnoinut ja pohtinut opettajuutta. Siitä seuraavassa.

Espanjalaisten opettajien opissa on ollut hyvä ja luottavaisen turvallinen olo. Kuten aiemmin totesin, tämän koulun opettajat ovat kokeneita ja useimmiten jo viidenkympin paremmalla puolella. On kokemusta ja näkemystä.

Opettaja ohjaa. (kuva: M-P)

"Lähtötahteina" opettajuuden reflektointiin muutama yhtäläisyys-merkki teatterityöhön:

• Opettajan työ on monessa kohtaa lähellä ohjaajantyötä. Opettajan tehtävänä on kattaa 45-minuuttinen sellaiseen muotoon, jossa yleisö kokee, vaikuttuu, tulee kosketetuksi, oivaltaa, herää huomaamaan,  reagoi, vihastuu, ihastuu jne.

• Ja toisaalta opettaja on esiintyjä, joka saattaa heittää esityksensä jopa 8 kertaa päivässä.

• Soveltava teatteri ja teatteri-ilmaisun ohjaajan työ on ryhmien vetämistä, ohjaamista, opettamista. Taiteellisten tai esityksellisten intentioiden kanssa tasavahvana kulkee ryhmänohjaukselliset intentiot: mihin tällä pyritään, mitä ryhmässä tapahtuu jne? 

Kullakin yksilöllä oma osallistujakokemuksensa, omat oppimisen tavoitteensa. Omalta paikaltaan kukin oppii. Omalta paikaltaan kukin näkee estradin vähän eri tavoin, eri vinkkelistä.

Estradilla on petollista kuvitella tietävänsä, mitä penkissä koetaan. Estradivetoisestikin kyllä opitaan - esimerkiksi hokemaan ulkomuistista "Hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala"?

Ihastelen ajatusta, että hyvä opettaja on aika näkymätön - enemmänkin sellainen "oppijoiden melko huomaamaton oppimisen ohjaaja" - aikalailla taka-alalla, kannustamassa, ohjaamassa hiljaa etäämmältä, tarvittaessa saatavilla ja jotenkin vähän varovaisesti läsnä (ettei kovin paljon sotkisi kunkin oppijan oppimisprosessia). Samalla kun tuota opettajakäsitystä ihastelen, huomaan itse olevani siitä kovin kovin kaukana.

Kuten tähänkin blogiin useaan kertaan olen kirjoittanut, on minua viehättänyt espanjalainen koulukuri  (ei suvaita myöhästymistä, vaaditaan korrekti pukeutuminen, ylläpidetään opettaja-auktoriteettia jne). Hyvä "kuri" on usein vähäeleistä, eikä se ole itsetarkoitus - vaan jotain toissijaista, joka mahdollistaa ensisijaisen. Aika helposti - ainakin omana osallistujakokemuksenani - toissijaisesta tulee kuitenkin ensisijaista. Oppimistavoitteet unohtuvat ja oppitunneista tulee suoritteita, joissa mm. vaalitaan ja vahditaan kurissa pysymistä; tai ainakin kahliudutaan muotoon sen sijaan, että mentäisiin luovasti kohti uutta (oppimiseenhaan liittyy aina UUSI!).

Uskallusta luopua tutuksi tulleesta ja rohkeutta ottaa vastaan uusi?

Viime viikkoina olenkin enenevissä määrin huomioinut oppivani uutta nimenoaan niiden opettajien tunneilla, jotka eivät tee itsestään numeroa, eivät nosta itseään lehterille eivätkä tee toissijaisesta ensisijaista...joiden tunneilla on ilmapiiri, joka mahdollistaa leikin, kokeilun, testaamisen, epäilyn, luovimisen ja luomisen. 

Olen alkanut uudella tavalla viihtyä tunneilla, joiden ope itseasiassa ei tulekaan tunneilleen tasan klo 9.00 vaan muutaman minuutin myöhässä (!). Hän ei myöskään pöyhistele opettajanviittaansa riikinkukonkeltaiseksi nimenhuudossa, vaan suoriutuu siitäkin vähäeleisesti, huomaamatta. Sitten hän jo meneekin asiaan ja laittaa meidät tekemään. Hän on hyvin kärryillä siitä, mitä itse kukin tekee ja missä itse kukin menee. Hän ei ole tietävinään toisen oppimisprosessista, vaan hän kysyy sitä asianomaiselta itseltään.

Pum! Oppia kovakalloon.

Vastakohtana edelliselle on sitten opettaja, joka oli ehkä edellisessä elämässään kenraali tai ainakin eversti. Hän kertoo, miten asiat tehdään - ja vahtii, että ne tehdään siten kuin hän opetti. Hän punnerruttaa ryhmää ja seisoo itse laskemassa punnerruksemme. Yksi hänen punnerrussarjoistaan kulkee hänen nimeällään. Kun punnerramme, lausumme siis hänen nimeään. Näen tällaisessa otteessa yllättävän paljon itseäni, sillä minullakin on napakka kuri ja korkea työmoraali. Luulen tietäväni, kuinka opettamani asia tulee tehdä - ja vaadin kaikkia tekemään sen minun tietämykseni mukaisesti. En tule aina huomanneeksi, että jollakulla läsnäolijoista saattaa olla minua parempi tieto (tai erilainen tieto) asiasta, vaan laitan kaikki tekemään saman mallin mukaan. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole tehdä itsestäni numeroa, mutta sellainenhan minusta väkisinkin osallistujakokemuksen näkökulmasta tulee, jos ja kun "tahdon pistää puumerkkini joka asiaan"?

Kuvaamani open tavoin myös minä olen luokkahuoneessa minuuttia tai paria vailla alkamisajan ja punktuaalisesti sitten aloittamassa ajallaan. Minulle se on keino pitää hermostumiseni kurissa enkä tule ajatelleeksi, että opiskelijani saattavat pitää punktuaalisuuttani pelottavana, rasittavana, vaatimuksia kasaavana tai omaa persoonaani korostavana asiana. Myös minä vaadin hiiskumattoman hiljaisuuden - silläkin ehdolla, että jollakulla olisi jotain hyvin merkittävää sanottavaa, kysyttävää, varmistettavaa, epäilyksen alle joutuvaa tai muuta uuden oppimiseen liittyvää asiaa. Ja kyllä: minäkin jännitän kovasti oppituntieni pitoa - ja tahdon antaa niihin kaikkeni. Joskus - ehkä - annamme niin kaikkemme, ettei sinne mahdu oppijoiden ääntä.

Kaikki samaa kapeaa kujaa vai kukin ominta luonteisinta reittiään? 

Joillakin toisillakin tunneilla on napakka kuri, mutta se on erilaista. Niiden tuntien ope on valmistautunut huolella, kuten minäkin. Huolellisesti valmistautuneelle opellemme ei aina riitä se, mikä meille oppijoille riittäisi. Ope tahtoo joskus antaa enemmän kuin me tarvitsemme sillä hetkellä. Näen tässäkin  paljon itseäni.

Eräs ope, jota symppaan kovasti, ehkä jännittää uusia opiskelijoita - ja jännitys pukeutuu muotoon, jossa opettaja vetäytyy muurin taakse, turvaan. Opettajasta tulee hiukan etäinen, vähän pelottavakin. Aika ajoin opettajan sydämellisyys ja huolehtivaisuus kuitenkin ryöpsähtävät muurin takaa esiin kaikkien nähtäväksi ja silloin kaikkia jotenkin hymyilyttää, viehättää ja imartelee: se on noin paljon pohtinut meitä.    Tahtoisin opena olla suorempi ja sanoa enemmän tässä ja nyt - ja vähemmän ryöpsähdellä muurini takaa.

Kasvurauhaa kaipaa kukkaan puhkeava?

Yksi opemme on erityisen armahtavainen; tulee joskus 5-10 minuuttia myöhässä tunnille ja välillä menee siitä mistä aita on matalalla. Pidän - yllätys - tämän opemme tyylistä hirmusti, sillä se maistuu elämältä ja siinä on jokin armon ulottuvuus. Tämä ope antaa oppijoiden itsensä ohjautua tekemään oppimistaan. Opella on pitkä opettajan työkokemus ja riittävästi ikää erottaa oleellinen epäoleellisesta. Hänen tunneillaan oppijat ovat innostuneita töistään, kokeilevat, luovat ja tekevät itselleen uusin tavoin asioita. Hän saattaa kesken tunnin tulla kuiskuttelemaan selän taakse, että "Joko olet käynyt Cordobassa?" tai että "Oletko päässyt seuraamaan flamencoa?".

Summa summarum: minulla on opittavaa open työhöni. Vuoden vaihto roolista toiseen avaa silmiä. Kaikki ylläoleva on täydellisen subjektiivista, minun omaa kokemustani. En usko, että sillä on välttämättä todellisuuden kanssa tekemistä - en ole edes kysynyt koskaan, mitä muut oppijatoverit ajattelevat itse kunkin epanjalaisopettajan tunneista. Mutta jos jokin on totta, niin se, että minä olen nyt huomioinut edellä mainitsemiani asioita, joista monessa tunnistin itseni open työssäni.

Edellä olevat kuvat ovat Andaluciassa vierailleen (opettaja)isäni ottamia.