Tecnica Vocal

Ehkä on syytä esitellä yksi viidestä asignaturastani, tämän vuoden oppiaineestani: Tecnica Vocal. Syyskuulta kesäkuulle, koko lukuvuoden ajan, 4-5 viikkotuntia å 90 min. Eli iso kokonaisuus. Kaksi eri opettajaa, Emma ja Justo.

Emma Alonso on opettanut tähän mennessä äänenkäyttöön, äänen syntyyn, fonetiikkaan (tai fonologiaan?), äänen muodostukseen, äänenkäytön harjoitteluun liittyvää. Opetusmoniste on satasivuinen: sanoisinko, että puheopin perusteet. Aika paljon myös ihan fysiologiaa, joka onkin ollut minulle aivan uusi ulottuvuus. Lisäksi keskeinen rooli Emman antamassa opetuksessa on ollut kunkin opiskelijan persoonallisen äänenkäytön analyysi ja sitä kehittävät jatkokuviot. Emman tunneilla olemme tähän mennessä myös tehneet paljon äänenkäytöllisiä - ja rentoutusharjoituksia. En ole varma, mutta uskallan veikata että suomalaisissa koulutuksissa ainakin laulun ja TEAK:n näyttelijäntyön opintolinjoilla on tässä määrin ääni- ja puhetekniikkaa.

Toisen  osion muodostaa Justo Ruiz ¨n kokonaisuus, jossa yhtenä aspektina on teatterintekeminen. Justo on opettanut myös äänenkäyttöön liittyvää perustematiikkaa, mutta ainakin viime aikoina syvemmin jo linkittänyt teatterin tekemiseen. Viime viikkoina olemme myös lausuneet sonaatteja (=14-rivisiä runoja), espanjalaisten runoilijoiden sonaatteja. Justo on taitava runonlausunnan opettaja, klassinen, älykäs, sivistynyt, kokenut. Näyttää varsin hyvin tarvitessa myös pääsytelevän ulkomuistista sonaatin kuin sonaatin. Justo on viritellyt muutamia lahjakkaita lausujia jo aika hyviin suorituksiin.

Minulle kynnys astua lehterille on ollut (kielen takia) korkea, mutta olen kuitenkin tuonut materiaalikseni kaksi espanjalaista sonaattia, joista molemman olen jo usemman kerran lausunut - saaden sitten Justolta ja muilta palautetta ja ohjeita jatkoon. Sonaattini ovat "AMOR CONSTANTE MAS ALLA DE LA MUERTE" ja "A Roma sepultada en sus ruinas". Molemmat ovat 400 vuotta vanhoja tekstejä ja runoilija Francisco de Quevedon (1580-1645) kynästä. Kummastakaan en ole onnistunut löytämään suomennosta. Jos joku tuntee suomennoksen, vinkatkoon!

Sonaattien lisäksi olen hinkannut yhtä Pablo Nerudan tekstiä, josta löysin suomennoksenkin:
 

Muere lentamente

Muere lentamente quien no viaja,
quien no lee, quien no escucha música,
quien no halla encanto en si mismo.

Muere lentamente quien destruye su amor propio,
quien no se deja ayudar.

Muere lentamente quien se transforma en esclavo del habito, repitiendo todos los días los mismos senderos,
quien no cambia de rutina,
no se arriesga a vestir un nuevo color
o no conversa con desconocidos.

Muere lentamente quien evita una pasión
Y su remolino de emociones,
Aquellas que rescatan el brillo en los ojos
y los corazones decaidos.

Muere lentamente quien no cambia de vida cuando está insatisfecho con su trabajo o su amor,
Quien no arriesga lo seguro por lo incierto
para ir detrás de un sueño,
quien no se permite al menos una vez en la vida huir de los consejos sensatos…
¡Vive hoy! - ¡Haz hoy!
¡Ariesga hoy!
¡No te dejes morir lentamente!¡No te olvides de ser feliz!

Kuolee hitaasti hän

Kuolee hitaasti hän, joka ei matkusta eikä lue,
ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi,
käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia
ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisten kanssa.

Kuolee hitaasti hän, joka kieltää intohimonsa
ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseen
ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä,
kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta
ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.

Ei muuta kuin lehterille ja lausumaan - 13 korvaparia seuraa herkeämättä, tarkkailee hengistystäsi, rytmiäsi, tulkintaasi, tunnettasi...

Melkoinen esitys




Kolmas vuosikurssi. Alh. toinen vas. Manu, Cristian, Iñigo, Elisa. (Foto: Cristian Avila)



Viime torstaina klo 20.30 alkaen kolmas vuosikurssi esitti kantaaottavan, ajankohtaisen poliittisen näytelmänsä "¡Indignaos!" koulun upealla sisäpihalla. Yleisö kokoontui sisäpihan patiolle ja Sevillan pimentyneessä illassa sitten valaistiin toisen kerroksen maisemaikkunat/-oviaukot, joissa kohtaukset vuorottelivat ympäri pihan. Vaikuttava esitys.

Erityisen urhean yksilösuorituksen teki Manu Topatilla, jolla oli paljon pitkiä monologeja. Eräässä kohtauksessa valonheittäjä valaisi ikkunasyvennyksen kerrallaan ja kultakin valaistulta parvekkeelta sitten roolihenkilöt päästelivät poliittista propagandaa tihkuvia monologejaan. Jokin erhe kävi valoja ajavalle, sillä yleisönä me ehdimme nähdä, kuinka Manun ikkunaan rävähti valonheitin ja Manu astui askeleen eteenpäin ja - hiljaisuus - kaivoi taskustaan luntin ja aloitti pitkän monologins..NAPS...valonheitin siirtyi seuraavaan ikkunaan, jossa oltiin hiukan hölmistyneen näköisiä...ja Manu päästeli pimeydestä monologinsa varmoin ottein loppuun asti. Seuraavana päivänä oli Manun syntmäpäinä, joten onnittelin lauseella "Paras keino oppia vuorosanat on sammuttaa valot"...



Sisäpiha päivänvalossa ilman valotekniikkaa ja lavasteita. 



Ainoa, joka rooliasussaan ei ollut valkoisessa paidassa, oli Cristian. Hänen roolinsa tehtäväksi oli tullut tuoda Espanjan historiaan vahvasti viittaava näytelmä aika ajoin tähän päivään ja tämän päivän poliittisiin kysymyksiin. Taitava Cristian esitti pari räppiä. Eka tuli niin yllätyksenä, että kaivoin kännyni esiin ja yritin ottaa siitä jotain talteen: 

Kuvia Barcesta



Marraskuun viimeistä lauantaita helli auringonpaiste. Motoja (moottoripyörä, skootteri) riitti Barcelonassakin, katettujakin. Joku luonnehti espanjalaisnuorten kriteerejä moton valinnassa: "ei se kuinka kovaa se kulkee, vaan kuinka kova ääni siitä lähtee". Nuorten lisäksi motoilla ajavat toki aikuisetkin, sillä suurkapungissa moto lie se kätevin työmatkaväline.





Polkupyöräilyä, tuota kansanterveydellistä kulmakiveä, suositaan Barcelonassakin. Koskahan Helsingissä ihan oikeasti tehtäisiin pyöräilystä varteenotettava kaupunkiliikkumisen muoto?



Keskustan kävelykatu Las Ramblas oli yhtä vilkas kuin aina ennenkin. "Laukustaan ja lompakostaan kannattaa pitää huolta", sanovat aina kaikki kun joku on menossa Barcelonan Las Ramblasille. Taitavien katutaiteilijoiden lisäksi Ramblasilla näytti olevan - ilmeisesi - itä-eurooppalaisia äijiä, jotka houkuttelivat ohikulkijoita pelaamaan noppaa, agressiivisesti ja joukkovoimalla. Aika ajoin kahinan päätti sitten äijäjoukkion asettama vartiomies, joka huusi "poliis poliis" ja joukkio hajosi katuvilinään rahoineen ja noppineen. Kiersin kaukaa. 



Aivan loistava hahmo! Valistunut veikkaukseni on, että kyseessä oli täysammattilainen: näyttelijä tai sirkusklovni. Viihdytti terassikahvilan edustalla siten, että hyvin taitavasti parodioi ohilkulkijoita, hyvällä maulla, saaden matkittavansakin nauramaan.  Todella taitavasti nappasi ohikulkijasta sekunnisssa-kahdessa hahmon ja alkoi tehdä siitä karikäatyyriä.

Luomukset olivat tosiaan niin taitavia ja yliampuvia, että matkittavaksi joutuneet purskahtivat nauruun tai ainakin sulivat hymyyn. Koko terassi oli täynnä ihmisiä, meitä katsojia. Tunnin setin jälkeen klvoni kumarsi ja kiitti, laittoi hatun kiertämään ja ilmotti jatkavansa taas sitten toisena päivänä.

Performanssitaiteilijoiden lisäksi Las Ramblasin rannan puoleista päätyä kansoittaa kuvataiteilijoiden ketju. Kaikilla näytti olevan asianmukainen lupalappu näkyvästi esillä, paitsi noppamiehillä.



Kuten katykyltistä selviää, katalaanin kieli on espanjan ja ranskan sukuista

  

Barcelonan Yliopistolla, Plaza de Universitatin laidalla, valmistauduttiin tiedeviikkoon.

Yliopiston puistomaisesta pihasta, ihan keskeltä suurkaupunkia, löytyi myös tämä kaveri päiväuniltaan. 



Barcelonaan 90 minuutissa

Perjantain koulupäivä päättyi osaltani sen verran etuajassa, että ehdin ajoissa Sevillan lentokentälle. Yksi kiitorata, lähinnä kansallisia lentoja. Vuelingin halpalento tuli edulliseksi. Kentällä kiinnitti huomiota, että espanjalaiset osaa jonottaa! Lähtöportille suuntaava jonomme ei mahtunut odotusaulaan, joten spanskit jatkoivat sen ovesta ulos. Ja kukaan ei kiilannut, rauhallisesti odotettiin hiukan myöhässä tullutta konettamme.

Lentoemännän kuulutuksista ymmärsin espanjankielistä hitusen paremmin kuin englanninkielistä - kyllä se sen verran outoa mongerrusta oli. Espanjalaisille englannin ääntämys on ilmeisen hankalaa, espanjassa kun useimmiten sanan toiseksi viimeinen tavu saa painotuksen. Sillä ohjeella englannista tulee melkoista tykitystä. Mutta kielestä ja sen haasteista katsaus myöhemmin.



Barcelonassa oli kiva sää, +20 ja aurinkoista vielä viiden maissakin iltapäivällä. Näkymä huoneeni ikkunasta Avenida de Romalle.

 

Barcelonan lentokenttä ihastutti mahtipontisuudellaan. Uutta on, iso volyymi, rahaakin laitettu. Muutenkin vauraan Katalonian ja köyhän Andalucian erot tuntuivat tulvahtavan silmiin heti ensisilmäyksellä. Barcelonassa kaupunkikuva on - sanoisinko - jopa ylellinen. Sevillassa mennään pienellä liekillä. Osansa tekee vielä kaupunkikaavojen erilaisuus: Sevillassa on rakennettu kolmikerrroksisisa, Barcelonassa kuusikerroksisia kortteleita. Barceen verattuna Sevilla on kyllä tuppukylä.

Olin ensikerran Barcelonassa 6-7 vuotta sitten, jolloin muuten myös ensikerran aloitin espanjan opiskelut osallistumalla Barcelonassa ja lähistön upeassa merenrantakaupunki Canet de Mar´ssa espanjan lomakileikurssille (4h/ vrk opetusta, muuten lomaa). Kurssia kesti viikon Barcessa ja kaksi viikko Canetissa. Aloittavien ryhmässä meitä oli vain viisi; lisäkseni kolme belgiä ja yksi hollantilainen. Opemme, katalaani Montse, ei juuri englantia puhunut, mutta luokanopettajataustaltaan sitäkin vikkelämmin piirsi aina kun emme jotain sanaa keksineet. No, toisena päivänä muut keksivät, että hehän kaikki puhuvat flaamia/ dutchia, joten loppuviikon mentiin niin, että joku kekkasi kateissa olevan sanan hollandeesiksi ja kiljaisi sen ääneen "dertreevuntheed" ja muut kolme huokasivat että "ai juu, joo joo". Paitsi minä, joka olin yhä ihan yhtä hukassa:) Belgeistä tuli niin hyviä tuttavia, että kaksi heistä vierailikin luonani Helsingissä muutama kesä sitten.

Canetissa asuin muuten kielikoulun kautta järjestyneessä jaetussa soluasunnossa. Jaoin huoneiston neljän italialaisen tytön kanssa :D, Giadan, Chiaran, Saran ja Annan. Se oli kyllä ikimuistoinen pariviikkoinen, asua nyt neljän italilaisen naisen kanssa! Ensimmäisenä iltana ne katsoivat minua h y v i n hitaasti kun tungin keittiööni omia jogurttejani hakemaan samaan aikaan kun siellä tehtiin illallista. Toisena päivänä sainkin sitten kutsun illalliselle ja kolmantena päivänä ehdottivat, että josko he hoitavat tämän ruokapuolen ihan tykkänään ja minun ei tarvitse tunkea keittiöön sotkemaan silloin kun siellä tehdään ruokaa..:D Siitä lähtein pysyinkin hyvissä italialaisissa sapuskoissa ja osallistuin ruokatarvehankintoihin omalta osaltani. Tiskirättiä tuli jos sattui väärään aikaa pällistelemään keittiön ovelle, mutta ei minua kyllä ole ennen niin hemmoteltu, kahta kokonaista viikkoa! Joskus kun ei vaan enää kello 22 ollut tolkuton nälkä, neljä italiatarta teki arvion vähäisestä syömisestäni..."Juu dont laikke pasta, no!?" (Etkö sinä pidä..?). Siinä sitten piti syödä pastaa toinenkin lautasellinen, että taas oli kaikki hyvin :D! Italialaisten ruoka siis oli taivaallista, todellakin!

Kuva vuosien takaa: Canet de Marin piskuisen rantakaupungin keskukadun terassi, Cafe Mar Blau. 

Kielikoulun puolesta oli jonain iltana playa-bileet, joihin kokoonnuttiin koululle klo 20.00. Noh, italialaisilla naisilla nyt sitten hiukan venähti se lähtö kun piti vähän laittautua... Kun saavuimme koululle kolmisen varttia myöhässä, vastassa oli jo odottamiseenn kyllästynyttä sakkia. Kielikoulun ope Manel rankaisi minulta kysymällä, olenko Suomessakin aina 45 minuuttia myöhässä? Pääsin kuittamaan Manelille niin, että Maneliakin alkoi hymyilyttää: "Manel, minä en asu Suomessa neljän italialaisen naisen kanssa."

Tämmöisiä muistoja tulvahti mieleen, kun tänne taas tulin. Barcelona on ehdoton suosikkikaupunkini ja tämä oli myös yksi kiinnostuksen kohteistani vaihto-opiskelua ajatellen. Katalaanin kieli on kuitenkin oma kielensä, joten ehkpä hyvä näin, että Sevillassa kuitenkin tarttuu maailmankieli espanjaa (n. 350 miljoonaa äidinkielenään puhuvaa, mutta määrä nousee kiivaasti). Katalaania puhuu noin 8 miljoonaa, joten ihan pieni Euroopan vähemmistökielihän se ei ole - suomea taitaa puhua koko maailamssa noin 6 miljoonaa ihmistä?

Barcelona on kyllä julmetun kiva ja sydämellinen kaupunki. Suurkaupunki vaikka onkin, tuntuu elämä mitatun jotenkin ihmisen kokoiseksi. Tulin kivaan hotelliini, peräti neljän tähden hotelliin, sillä nettiostona sen hinta oli samaa tasoa 2-3 tähden hotellien kanssa, kun osasi sopivan viimetinkaan jättää varauksen. Respa oli mukava, kuten lähi-Zuman myyjätkin, jotka jotenkin luontevasti ja aidosti ottivat kontaktia, ilman turhia näytelmiä ja rooleja. (Tähän muuten liittynee se valkokaulusseurueiden karsastukseni: en kestä sitä näytelmän määrää, mitä valkokauluksiin tärkätyt harjoittavat siinä omassa olemisessaan - ymmärtämättä välttämättä itsekään, että tämä on näytelmää eli teeskentelyä, illuusiota? Vrt. näyttelijät, jotka vielä näytännön jälkeenkin uskovat todellakin olevansa Matti ja sen renki.)

Ylellinen hotellihuone Barcelonan Eixamplessa.

Lentoa odotellessa lueskelin ajatuksen kanssa Yoshi Oiban Näkymätöntä näyttelijää. Siinä kyllä on ajatusta ja se todellakin monin kohdin valoitti sitäkin, mitä olemme viimeisen kaksi kuukautta Expresion Corporalin tunneilla tehneet.

Terveiset siis Barcelonasta. Viikonloppu täällä ja sitten Helsinkiin! Kiitos myös entiselle työtoverille viestistä - kiva tietää, että blogiani luetaan!

Maailman komein sukunimi

Maailman komein sukunimi -kilpailu julistetaan päättyneeksi. Voittaja on Aapeli, tai siis Abel, jonka sukunimeä satuin tänään tiedustelemaan. Aapeli on hauska veikko. Olemme ryhtyneet kutsumaan toisiamme omien äidinkieltemme etunimikaimojen nimillä: Aapeli ja Miguel. Aina kun tapaamme - monta kertaa päivän mittaan koulun käytävillä - Aapeli jaksaa huomata ja sanoa jonkun tervehdyksen tai kohteliaan sanasen  "¡Hola Miguel! ! ¿Que tal las clases?" jne. Tosin kaikki muutkin tekevät niin, joten matkalla 4. kerroksen luokasta 1. kerroksen luokkaan saattaa tulla 20 selkääntaputusta, 15 holaa ja pari-kolme kuulumisten vaihtoa.

Niin se sukunimi! Aapeli vastasi kysymykseeni, että se on hiukan pitkä nimi ja tarjoutui kirjoittamaan, koska arveli etten sitä muistaisi muuten: Portilla De La Concha Baus. Siis Abel Portilla De La Concha Baus. Kiitämme kaikkia Leppäsiä, Pötköjä, Hulkkoja ja Virtasia osallistumisesta kilpailuun. Tällä erää ei tullut palkintoa.



Onnea teille, Señor Abel "Aapeli" Portilla De La Concha Baus! Palkintona Maailman komeimmasta sukunimestä julkaistakoon akrobatiaakin harrastavan Aapelin promokuva tässä. (Foto Copyright: A. Portilla De La Concha Baus, 2011)

Aapeli on ollut mielissään samastaan suomalaisesta lisänimestä, mutta menin jotenkin kielisolmuun sanoessani, että Aapeli on Suomessa  kuuluisa elokuva ja kirja. Joskus täällä vieraan kielen ympäröimänä käy tällaisia muistivirheitä tai -kömmähdyksiä. Ilmeisesti muistelin sekä Pikku-Pietarin pihaa (jonka päähenkilö on Aapeli?) että Vaahteramäen Eemeliä, jonka muistin väärin Aapeliksi. Aapeli oli nimittäin jo googlannutkin suomalaisnimeään, joten jos nyt joku muistaa jonkun Aapeli-näytelmän, kertokoon!

Manuel, loistava kivitalon kokoinen ukko, kiiirehti tänään portaita alas ja satuin samaan aikaan seisomaan alatasanteella kännykkääni (=myös kamera) sormeillen. Tilannekomiikan suhteen välähti, sillä huomasin puolileikilläni, ironisesti, huikkaavani kiireiselle Manuelille espanjalaisen taikasanan, joka pysäyttää aina kaiken ja laittaa kiireisetkin ihmiset hymyilemään autuaasti: "Foto!". Manuel ja samaan aikaan portaille astuvat ohikulkevat pari muuta opiskelijaa osoittivat käyneensä eräänkin improvisaatiokurssin, sillä samalla sekunnilla jostain ilmestyi Saran käteen pikkukitara ja kahden sekunnin bändikuvaposeerauksen jälkeen Sara kumppaneineen oli jo portaissa ylöspäin menossa ja Manuel jatkoi matkaansa alakäytävää pitkin...

Kuten kuvasta näkyy, aurinko taas lämmitti tänäänkin. Yöt rupevat sen sijaan olemaan jo viileitä, 9 astetta. Kun lämmitys on mitä on, ja ikkunat yksinkertaisia, makuupussi on tuntunut mukavalta.



Oppilaskunnan luokassa on nettikone, jonka taustakuvan suhteen on meneillään hauska leikki. Taustakuva vaihtuu päivästä toiseen ja viime päivien ronskien moottorisahamurhaajakuvien jälkeen nyt näyttää tulleen hempeämpi aika.



Viikonlopun pyöräretki suuntautui El Vacien ja Pino Montañon kaupunginosiin tutustumaan. Jokivartta pohjoisen suuntaan polkiessani tulin oikaisseeksi El Vacieen teollisuusalueen laitamaa pitkin ja törmäsin slummiin. Siksi sitä kai voisi kutsua: hökkelitaloja aaltopeltiseinineen ja kattoineen, kaatopaikkaroinaa,  vähän epämääräistä. Ihan sinne hökkelikylän keskelle en viitsinyt mennä, kiersin kauempaa ja jälkeenpäin kysyin joltain opiskelijatoverilta asiasta ja hän vahvisti, että kyllä siinä sellainen asujaimistoalue on.

Hökkelikylän lisäksi kaupunkikuvassa pistää silmään asunnottomat, joita iltaisin hakeutuu talojen kivijalkasyvennyksiin yöpuulle. Katolisessa maassa tietysti kerjäläisiinkin on oma hiljaisen hyväksyvä suhtautumisen traditionsa, mutta asunnottomien valmistautuminen viileisiin öihin on erityisesti jäänyt mieleen. Yksi ilta tulin puoliltaöin  kaupungin halki ja silmiin sattui jo varttuneempi naisihminen, joka puki yötä varten: viimeiseksi vielä jätesäkkiin kaula- ja käsivarsiaukot, pipo päähän, pahvilaatikoiden keskelle pesään....ja hyvää yötä..

Pino Montañan kaupunginosan korkeiden kerrostalojen keskellä, perheiden ja työläisten asuinalueella, tunsin ykskaks olevani kuin kotonani. Vaikka valkokaulusseurassakin kykenen sinnittelemään vaihtelevalla menestyksellä joskus pidempäänkin, Pino Montañan arkisessa kaupunginosassa tunsin saavani vihdoin kunnolla "ilmaa keuhkoihin", noin kuvainnollisesti. Istahdin Bar de Fidelin terassille ja Fidel itse tuli kyselemään ruokatilaustani. Kanavartaita ja riisiä, valtava annos. Kun ryhdyin kyselemään ajo-ohjeita ja kaivoin kartan esiin, Fidel hälyytti poikansa paikalle. Poikansa osasikin hyvin kertoa Parque Mirafloresista. Kartan mukaan siellä sijaitsee psykiatrinen sairaala, mutta Fidelin poika kertoi, että se on ollut iät ja ajat suljettu, rakennukset tyhjinä aitojen keskellä. Puisto sen sijaan on viimeisen päälle laitettu ja mukava ajanviettopaikka. Jatkoin siis puistoon ruokalevolle.

Parque Mirafloresin laidalla ränsistyi aidattu vanha psykiatrinen sairaala. Olin aikoinaan kaksi kesää töissä psykiatrisessa sairaalassa ja ne olivat avartavia, antoisia ja hyviä kesiä, joita olen muistellut jälkeenpäinkin hyvällä. Ehkä nyt on meneillään myös jotain sellaista, jota tulen muistelemaan merkittävänä ajanjaksona?

Mirafloren puiston lisäksi Fidelin poika neuvoi mahtavan mansikkapaikan: lentokentän eteläpuolelle on rakennettu merenrannattoman Sevillan "playa", vesipuisto Aquapolis. Nyt se on jo talviteloilla, mutta ensi kesän "Stadika" lienee löytynyt! (Tosin hinnat ovat suolaiset, mutta josko sitä sitten kesän kunniaksi joskus...)

Kotimaasta kaipaan...

Annoin itselleni luvan alkaa kaipaamaan asioita kotimaasta, sillä ensimmäinen Suomen visiittini lähestyy. Koska hyväksymistieto Sevillan vaihto-oppilaitoksesta silloin syksyllä tuli niin myöhään - viikkoa ennen koulun alkua (!) - oli minun jätettävä monta käytäntöasiaa hoitamatta ja niiden hoitamisen aika on nyt. Varasin jo silloin syyskuussa lennot ja tulen Suomeen ensi viikolla laittamaan asiat siten kuntoon, että voin palata joulukuun alulla tänne ja jatkaa kesäkuun loppuun 2012 täällä. Tavaraa, tarvikkeita, finanssiasioita, verotus-, vuokra-, auto- ym käytäntöasioita. Ja vähän "Suomi-lomaakin".

Asioita, joita kaipaan Suomesta

-Mäkelänrinten uimahallia

-saunaa

-Pajulahden urheiluopiston kahvilaa

-tv-ohjelmia

-metsää, puun tuoksua

-Itiksen kauppakeskuksen vilinää

-Tamperetta

-pakkasta

-autotallin tuoksua

-kello 16 alkavaa hämäryyttä

-suomalaisia lehtiä

-purkkimarjakiisseliä

-lunta

-hiljaisuutta



Katedraalissakin tuli piipahdettua

Eilisissä vaaleissa espanjalaiset äänestivät muutoksen puolesta: sosialistien valta vaihtui oikeistolle ja PP:n puoluejohtaja Mariano Rajoy noussee pääministeriksi José Luis Rodriguez Zapateron paikalle. Sosialistien Zapateroahan Espanjan kuningas Juan Carlos puolusti ainutkertaiseen tapaan muutama vuosi sitten latinalaisen Amerikan maiden ja Espanjan kokouksessa. Kun Venezuelan Hugo Chavez kerta toisensa perään keskeytti Zapateron puheen ja moitti Zapateroia kovin sanoin, Espanjan monarkilla leimahti ja kuningas käski Chavezin tukkia turpansa ("Por que no te callas?"). Kuninkaan kimpaantuneen suorasukaisesta kommentista tuli hetkessä espanjalaisten nuorten matkapuhelimiin suosikkisoittoääni... Pppppporrrrrrr que no te callas!!!!!!!!!????

 

Sevillassakin kaduilla juhlittiin elisen vaalin tulosta, mutta itse seurasin sitä vain andalucialaisten TV-uutisten välähdyksenä. Eilen olisi myös ollut koululta taas teatterivisiitti, mutta jätin sen viime tingassa väliin kun tuntui etten enää jaksa lähteä sunnuntai-illalla klo 20.30 teatteriin. Ja se siis oli aikasempi näytös, iltanäytös oli klo 22.30 alkaen. Olen useasti miettinyt, nukkuvatko nämä koskaan! 

Caracteriazionin tunneille piti kunkin hankkia sellainen 80e arvoinen valikoima tarvikkeita, joista en ole tähän mennessä ymmärtänyt mitään:  puuteria, rajauskyniä, pinseleitä (pensseli?), aqua tonic (kasvovesi?), limpiador (puhdistusvoide?), kajali jne. eli peruspaketti näyttelijän maskintekoon. Olen oppinut paljon uutta näyttämömaskin merkistyksestä, tarkoituksesta, eri aikakausien tyyleistä, erilaisten kasvonpiirteiden korostamisen vaikutuksista roolin karakteriin jne. Myös historiakatsaus oli hyvää kertausta aiemmin käymälleni länsimaisen teatterin historian kurssille. Mutta varsinaisiin tositoimiin päästiin kun tuli aika ryhtyä sitten näyttämömaskeja tekemään. Kun muutamalla kerralla olimme tehneet kasvojenpuhdistuksen ja maskin itsellemme, tulikin aika kokeilla maskin tekoa parille. Elämäni ensimmäisen "päivämeikin" siis tein Dal-paralle:



Kasvojen puhdistuksen jälkeen peitetään (?) tai korjataan kasvojen tummat alueet, esim. silmänaluset pohjavärillä tms. (Osaan vain espanjankieliset termit näille, joten suomentaminen on hiukan hankalaa!) Sitten pohjustetaan (?) kasvot kauttaaltaan pohja-/peitevärillä ja korostetaan persoonalliseten kasvonpiirteiden mukaisesti alueita joita on tarve korostaa - jotta ison salin penkkiriviltä 90 näkyisi myös piirteet. Yllä olevassa kuvassa näkyy korostamani nenänvarsi. Silmien alle tein mustat viirut ohjeen mukaan, mutta opettajan kommentti oli, että "kyllä se siitä, vähän kerrallaan paremmin":D  Huomaa myös valkoinen viiru silmäluomien alareunassa. Silmäripsiä väritellessäni aloin tuntea lä'mmintä myötätuntoa kaikkia niitä maailman naisia kohtaan, jotka joutuvat tekemään tämän saman kuvion joka ikinen aamu! Herran tähden, siihenhän menee tunti tuosta vaan ja ei se nyt ihan niin helppoa ole, miltä aluksi näyttää!



Kasvojen puuteroinnin jälkeen korostetaan ja rajataan huulet. Huomaa tarkka kynänjälki, heheh.

Cuando iba el otro dia en el tren

Cuando iba el otro dia en el tren me erqui de pronto feliz sobre mis dos patas...

Aiemmin julkaistu teksti jatkaa kanssamme matkaa: perjantain Tecnica Vocalin tunneille se piti osata ulkoa. Kukin vuorollaan esitti oman tulkintansa tuosta tekstistä ja ne videoitiin. Esiintymiset analysoidaan myöhemmin. Olin kyllä harjoitellut tekstiä, mutta kun vuoroni tuli, kipsasin. En muistanut tekstiä, takeltelin heti toisessa lauseessa ja sitten unohdin loputkin. Otin uudestaan alusta, mutta en suoriutunut, jännitin, unohdin sanoja ja loppujen lopuski vein tarinan suomeksi loppuun. Harmitti.

Kohtasin myös toisen jännittävän asian: musiikin, laulun, nuotissa pysymisen! Olen täällä myös oivaltanut yhden asian: olen väistellyt musiikkia kuin kulkukoira ruttoa viimeiset vuodet ja vuosikymmenet. Väistelyni jatkui viime keväänä kun KV-koordinaattorillemme täytin opintosuunnitelmaani - musiikin jätin pois. Koska lukujärjestysteknisistä syistä se kuitenkin ohjelmaani tulin, olen nyt päätynyt ottamaan mittaa laulukammostani. Menen ihan kipsiin kun pitäisi laulaa yksin. Ja yksin ollessani laulan kaiketi ihan hyvin. Ja viimeiset 20 vuotta kaikki musiikki-ihmiset ovat kysyneet minulta, laulanko. Ei, en laula. "Mutta äänesi..." -Ei, en laula.


Koulun tilat on nimetty eurooppalaisten/ venäläisten teatterintekijöiden mukaan: Skahespeare, Moliere, Grotowsky, Bertolt Brecht jne. Espacio=suurempi sali, aula=pienempi opetustila, luokkahuone, luentosali. Koulun tilat ovat kovassa käytössä aamusta iltaan, 9-22. Tiloja on neljässä kerroksessa.

Saa nähdä kuinka laulukammoni käy. Viime viikon säveltapailuissa andalucialaiset luokkatoverini taisivat aistia (aistiminen - se on niiden kuudes aisti!) jännitykseni, joten sain vuoroni päätteeksi isot aplodit. Musaopesta pidän, hänelläkin taitaa olla se kuudes aisti. Ihmettelen myös sitä rohkeutta, jolla nuo espanjalaiset menevät mokailemaan kaikkien edessä. Dal veteli vuorollaan nuottiluvussa ihan omiaan ja nauroi päälle: sol-fa-dumdidum-do-mi-el-es-jee-miiiiiiiii.

Kuudetta aistiaan käyttävät - perhanat - hyvin. Aistivat tunnelmia. Tänään, viikon pääteeksi, olin todella väsynyt ja pettynyt päivääni. Koulun ulko-ovella, päivän pääteeksi, minut  kamppasi tyttö, joka on ollut itse vaihdossa Ateenassa. Hänellä oli siellä muuten suomalainen kämppis, jolta hän oppi ne tärkeimmät sanat suomeksi "Moi moi! Hyvä pylly!". Vaihdamme näitä sanoja aina tavatessamme, mutta tänään hän näemmä aisti minusta tunnelmani eikä tervehtinytkään pyllyillen, vaan lyöttäytyi onkimaan selville, millä mielellä olen. Kevensin sydäntäni ja sain tukea vanhalta vaihto-opiskelijalta. Ja kun jo keveämmällä sydämellä lähdin askeltamaan kotia kohti, lyöttäytyi seuraani toinen vanha vaihtari, tässä koulussa ekaa vuotta opiskeleva mies, joka on aiemmin ollut Berliinissä erasmuksena, opiskellessaan FM:ksi. Kerroin hänellekin - taitava kun oli utsimaan -  pettymykseni aamuisesta tekstin unohtelustani. "Jos olisimme Suomessa, Mikko, kaikki me unohtaisimme tekstin, paitsi sinä", hän lohdutti.

Ruokatauolla, 30 min, koulun alakäytävällä esitteli tanssitaitojaan viiden opiskelijan grupo. Kännykamerani kuvajälki valoa vasten on vaan kovin huono:

Illemmalla tuli kylään Alvaro, joka oli menossa viikonlopuksi Cadiziin. Kehuskeli Cadizia kivaksi kaupungiksi. Rantoja 13 kpl eikä tässä määrin autoja kuin Sevillassa. Ehkä pitää joku viikonloppu minunkin...pari tuntia junalla. Alvaro ja Alberto ovat pari tuttavaa, jotka ovat kyläilleet luonani ja antaneet hyviä ohjeita asumiseen liittyen. Siis sellaisia, mitä pohjoisesta tuleva ei ymmärräkäään. Että ovet auki päivällä, jotta kosteus kaikkoaa.  Ja kuumalla kelillä verhot kiinni aamulla, ettei paistu kun tulee iltapäivällä kotiin. Ja että miten noita parvekekarteekeja käytetään sateella yms. Maahanmuuttajilla Suomessa on varmaan yhtä lailla hukassa, että kuinka sitä asuntoa käytetään kaikkine pattereineen, lattialämmityksineen, pakastimineen, saunoineen ja tuuletusikkunoineen.



Juttelin jonkun opiskelijan kanssa espanjalaisesta teatterikoulutuksesta. Sain kuulla, että samalla tavalla kuin Suomessa, Espanjassa ei ole kaupunginteattereita "hautakivisopimuksineen" vaan kaupungit lähinnä omistavat teatterirakennukset, joissa sitten itsenäiset teatteriryhmät vierailevat näytelmineen. Teatteriryhmien näyttelijöillä on alan koulutusta tai ei, ryhmästä riippuen pääsyvaateet tietysti vaihtelevat. "Mutta minne tämän koulutuksen jälkeen opiskelijat työllistyvät?", kysyin. -"Sanonko suoraan? Tarjoilijoiksi. Mutta jos olet riittävän hyvä, voit päästä minne vaan. Parhaat saavat isoja valtakunnallisia rooleja, ovat elokuvissa ja TV:ssä."

Suomenkieltä pelmahti päiviini kun Exprecion Corporalin harjoitustunnilla etsittiin yksilöinä, pareina ja ryhmänä rytmiä ja liikettä, erikoisesta musiikista innokkeita ottaen. Opettaja Antonio Seguro määritteli parit ja minulle osui tiukan tanssitaustan omaava Avelino. Mutta kuten A.Seguro johdantona totesi, parityö on yhteistyötä, jossa kuunnellaan toista; tarjoillaan ja otetaan vastaan. Avelinon kanssa yhteistyö sujui hienosti. Ja sitten se kävi: ykskaks erotin siitä alkukantaisesta musiikista sanat "katson kuuta". Sehän oli Värttinää!

Vanhan kaupungin kapeilla kujilla nousevat näemmä kottikärrytkin vinssillä ylös. Tilaa on remonttihommiinkin niukasti kun kadun leveys naftisti yhden auton levyinen.

Toinen suomenkielen pelmahdus kävi torstaina kun Alameda de Herculeksen lounaalla viereisessä pöydässä käytiin keskustelua suomeksi. Kaksi Suomen melonta-/soutumaajoukkueleirin kuudesta osallistujasta, kuulemma kuukauden mittainen leiri soutukaupunki Sevillassa, kaksi viikkoa takana. Kertoivat olleen ennenkin, kehuivat Sevillan soutu-/melontamahdollisuuksia. Tulevat helmikuussa taas. Olivat yhtä ilahtuneita seurastani kuin minä heidän. Eipä suomalaisia ollut sattunut tulemaan vastaan, oman porukan lisäksi, edellisleirienkään aikaan kaupungissa. Puolin ja toisin kiiteltiin juttuseurasta.

Ps. Kävin toistamiseen parturissa, samalla barberolla. Nyt ei muita asiakkaita ollut, joten rohkenin juttelemaan. Parturi kertoi vaimonsa olevan liettualainen. Tiesi sanoa, että Suomessa ei taida olla sisätiloissa koskaan kylmä, toisin kuin täällä talvisaikaan. Kielikoulun opella, muuten, oli venäläinen rouva, joten hän osasi luonnehtia espanjalaisten/ andalucialaisten ja pohjois-eurooppalaisten/ venäläisten luonteenlaatua ja elämänasennetta. "Te olette lineaarisia, menette pisteestä A pisteen B kautta pisteeseen C jne.", ope sanoi ja jatkoi "Kun teillä ei tulekan juna, koko päivänne on pilalla, myöhästytte kokouksesta, asiat kaatuvat jne. Me etelän ihmiset olemme erilaisia. Kun juna ei tule, me menemme kahville tuttujen kanssa tai teemme jotain muuta."

Pss. Koti-ikävää en tunnusta, mutta viime päivinä on ollut kaipuu metsään, puun tuoksuun ja Pajulahden urheiluopiston kahvilaan. Ehkä tässä on nyt tehty niin paljon fyysistä, että lapsuuden hiihtolenkkien virkistämö palasi mieliin...:)?

Koulukuulumisia

Tänä aamuna koulumatkallani oli hauska tapahtuma. Ehkä viisivuotias lapsi loikkasi kotioveltaan kadulle ja lähti juoksemaan täyttä häkää kadun päätä kohti. Oviaukosta kurkisti huolestunut äiti ja juuri minut ohittanut aamulenkkeilijäsetä pysähtyi äidin kohdalle ja kysyi, että juokseeko hän lapsen kiinni. Itseasiassa lenkkeiljä oli jo vaistomaisesti lähtenyt lapsen perään. Äiti näemmä ilmoitti, ettei tarvitse koska kadun päässä kulkeva mies (isä) toisen lapsen kanssa odotti viisivuotiasta.

Samankaltaista "koko kylä kasvattaa" -henkeä täälä näkee ihan kaikkialla. Kuumana päivänä plazalla leikkivät lapset menevät muitta mutkitta baarin tarjoilijalta kysymään vettä ja sitä tuodaan sitten kannulla janoisille. Yhtenä iltana toisella plazalla nuoripari puuttui tarhaikäisten poikien rajuun leikkiin, kun pojat alkoivat piestä kepillä ruusupensaita. Nuorenparin urosmerkkinen 16- tai 18-kesäinen piti aika hyvän puheen lapsille; kuuntelin ihan vaikuttuneena. Taisi samalla vähän esitellä kasvattajantaitojaan, soitimella kun oli. Pikkupojat puolustautuivat, että ruusut ovat vihollisia, mutta nuorimies piti päänsä ja ilmoitti että kukkia ei saa hakata, piste.

Koulumme käytännöistä pidän erityisen paljon. Ja nyt varoituksen sana...tämä on nyt  hieman ammatillista. Vaikka monissa asioissa eletään sillä mañana-mentaliteetilla, kouluhommissa ei luisteta piiruakaan. Tunnit alkavat TASAN 9:00, ovet menevät silloin kiinni ja myöhästyä ei voi. Sekä teoriaopetuksen tiloihin että harjoitussaleihin saa viedä vain sen materiaalin, mitä kyseisessä oppiaineessa sillä kertaa tarvitsee. Reput, takit ja kengät jätetään käytävään (koulu on vartioitu ja sisään ei pääse ulkopuolisia). Kännnyköitä ei tuoda sisään. 

Oppitunneilla todella keskitytään siihen, miksi siellä ollaan. En ole kertaakaan kuullut, että kukaan olisi puhunut mistään asiaan liittymättömästä. Opettajien kanssa voi puhua hyvin tuttavallisesti - mutta vain käytävässä tai muualla kuin opetustiloissa oppituntien aikana, sillä silloin hekin puhuvat vain aiheeseen liittyviä asioita.

 

Tiramisu, joka vei kielen mennessään Ravintola Buena Vidan (Hyvä Elämä) terassilla.

Koulupäivä alkaa klo 9:00, mutta koska alkamisajankohta on armoton, kaikki tulevat koululle jo hyvissä ajoin. Myös opettajat ovat opetustiloissa (kuka varttia, kuka kymmmmentä minuuttia ennen) valmiina odottamassa. Tasaan mennessä on oltava sisällä, silloin alkaa nimenhuuto. Asiaan mennään heti sen jälkeen.

Monessa käytäntöopetuksessa, esim. Exprecion Corporalin harjoituksissa, tosin ohje on tulla saliin vaikka jo hyvissä ajoin ja aloittaa venyttely omatoimisesti, hiljaisuudessa. Hiljaisuus eli "Silencio" on ihan oma juttunsa. Espanjalaiset kyllä saavat "ruidon" eli metelin  tai mökän aikaan tuosta vaan. Missä kaksi tai kolme espanjalaista, siellä mökä. Mutta ehkäpä siksi juuuri oppitunneilla on napakka hiljaisuus. Puheenvuoroja opiskelijat käyttävät harkiten, harvoin, lähinnä kysyäkseen jotain eikä niinkään esitelleäkseen omia mielipiteitään asiasta (tai suomalaisen koulukulttuurin hengessä kertokseen mielipiteensä opettajasta tai aineesta).

Kaikenlaiset sosiaaliset tarinoinnit jätetään suosiolla opetustilojen ulkopuolelle. Siis koulukulttuuri on erilainen. Sydämelliset opettajat ovat - käytväillä, vapaa-ajalla, tauoilla - oikein mukavia ja aktiivia kyselemään ja juttelemaan kuulumisistasi, mutta oppitunneilla ollaan oppitunneilla ja silloin henkilökohtaiset asiat väistyvät ja opettajat ottavat aika tiukan ammatillisen otteen asioista. Ainakin tässä koulussa sinutellaan opettajia.

Oppitunnit:

9:00-10:20

10:30-11:45

12:15- 13:30

13:40-15:00

Iltaisin on sitten treenejä sikäli kun on mukana näytelmissä tai muissa. Myös esim. tanssitunteja käyvät saaattavat tulla treenaaman koulun tiloihin, sillä opetustilat ovat opiskelijoiden käytössä arkisin klo 16-22 siten, että yksi varausvuoro kestää 1,5 h ja sitä haetaan samana päivänä, täyttämällä anomuslappunen koulun portieeri-vahtimestarille. Minä aion varata huomenna yhden 1,5 h koska juurikin tanssiin pitää ensi tiistaiksi valmistaa oma koreografia ja koska olen ihan pihalla hommasta, täytyy sitä hieman treenata.



Tanssisali (terveisiä Metropolian kotitanssisalillemme, rakkaudella M-P:p)

Koulussa ei ole ruokalaa, joten kaikilla on eväät mukana. Opiskelijoilla on käytössään yksi sali, jossa on oppilaskunnan rompetta, mutta myös nettikone ja jääkaappi + mikro + joku juurikin niin espanjalainen ihmetys, etten edes muista mikä se on....hmm...leipäkone se ei ole, mutta joku pizzauuni tai mikä lie...tarkistan huomenna:)! Opettajilla on käytössään toinen sali. Työhuoneita opettajilla ei ole, vaan hekin ovat ikään kuin vain käymässä "opin pyhätössä". Tykkään myös opettajien suhtautumisesta tiloihin: sen suorastaan aistii, että hekin suhtautuvta opetustiloihin siten, että täällä ollaan nyt sitten opettamassa ja seusrustellaan sitten tauoilla, ennen tunteja tai niiden jälkeen....sillä monihan henkilökunnasta ja opiskelijoista tosiaan on koulussa muulloinkin kuin klo 9-15, jolloin ovat vain oppitunnit.

Vuosikursseja on neljä. Uusien vuosikurssilla, 1. vuodella, on kuitenkin peräti neljä ryhmää, joissa kussakin on 11-13 opiskelijaa. Ryhmäkoko on siis pieni, todella pieni. Opetuksesta ainakin 50% on treeniä. Koko vuosi mennään samalla lukkarilla. Omaani on mahtunut viisi eri ainetta: Exprecion Corporal, Danza, Musica, Tecnica Vocal ja Caractericacion. Olin alkujaan kiinnostunut Musiikin ja Caractericacionin sijasta Interpretacionista, mutta lukujärjestysteknisistä ym. syistä se ei onnistunut. Litteratura españolin jätin myös pois sen kielillisen haastavuuden takia, ainakin syyskauden osalta. Oppiaineista toiste lisää.

Kielitreffit, joista aiemmin mainitsin, tuottivat ainakin yhden onnistuneen vaihdon: tapasin Marthan, joka tahtoo ylläpitää ja parantaa englantiaan, koska on lähdössä Ruotsiin opiskelemaan jatkoa musiikkialan tutkinnolleen. Lisäksi Martha on kovin motivoitunut oppimaan edes jonkun sanan ruotsia, vaikka Göteborgissa opetus sitten tuleekin olemaan englanniksi. Tapaamisemme kivassa kahvilassa sujui siten, että minä puhuin koko ajan espanjaa ja Martha koko ajan englantia. Parituntisen aikana korjasimme toistemme virheitä ja kyselimme neuvoa kun emme osanneet jotain sanoa.

Koska tiesin sähköpostikirjeenvaihtomme perusteella Marthan kiinnostuksen ruotsin kieleen, vein mukanani pienen laatimani opetusmonisteen. (Nuorempi veljeni ja vanhempani muistanevat kuinka innokas olin jo 10-vuotiaana tekemään opetusmonisteita ja kokeita koulunsa aloittaneelle veljelleni.) Ensi viikolla taas. Jos Fröken tai muut ruotsintaitajat sattuvat tätä lukemaan, otan vastaan vinkkejä ruotsin opettamisesta:D! Nettikursseja löytyikin jo kaksi: in english ja suppeampi espanjaksi (todella suppea). Niin, kuinkas ruotsin G ääntyy? Jiiksi öökkösen edessä, muulloinko geeksi?

Night sightseeing

Sevillan keskustassa sijaitsevalla Plaza de La Encarnacionilla sijaitsevassa Metropol Parasolissa pääsee ajamaan hissillä näköalatasenteelle, josta aukeaa näkymät yli kaupungin. Serkkuni ja veljeni*  kanssa käytiin viime viikonloppuna yläilmoissa tiirailemassa iltahämärää kaupunkia. Kännykällä tallentui muutama kuva:

Toritaso





Huomaa kävelyreitti yläilmoissa ja taustalla valaistu Katedraali.

Sama rakennelma päivänvalossa.

Lisää rakennelmasta suomeksi Rakennuslehdessä ja kiitos vinkistä Knuuttilanmäelle!

*) Serkkuni ja veljeni tai "perheesi", kuten espanjalaiset asian käänsivät kun kerroin vieraistani. "Kuinka perheesi on viihtynyt?", minulta kyseltiin viikonlopun jälkeen. Se oli myös tärkeä tieto, onko minulla ja veljelläni serkkuni kanssa yhteinen ensimmäinen vai toinen sukunimi. Täällähän on käytössä kaksi sukunimeä: Etunimi + Isän sukunimi + äidin sukunimi

Status- ja muita vaihteluja (muokattu)

Näyttelijäntyön nöyryys, arvosteltavana oleminen, blanccona muiden eteen asteleminen, statusvaihtelut. Jälkimmäinen hiipi mieleen jonkinlaisena reflektiona koko tästä puolestatoista kuukaudesta. Kokopäiväopiskelijaksi ryhtyessäni olen jättänyt keski-ikäisen ihmisen työstatuksen, aseman ja vallan. Siis sen, mitä jokaisella työssään on. Osinhan se on identitettiiäkin: ammatti tai asema määrittää jotain. Siitä määritettynä olosta vapautuminen tuntui taas hyvältä, mutta eilen ryhdyin kaipaamaan työroolia. Opiskelijana olemisessa on puolensa ja puolensa. 

Keskiviikkona luulin meneväni katsomaan flamencoa, mutta olin ymmärtänyt väärin. Menimmekin Trianan kaupunginosassa sijaitsevalle teatteriklubille, jossa esiintyy joka keskiviikkona vapaita teatteriryhmiä - ja aika usein koulumme opiskelijoita, kuten nytkin. Paikka oli hauska! Vanhan lehti- ja musiikkidivarin yhdestä nurkasta aukesi kapeat portaat vintille, jossa olikin iso sali estradeineen, baareineen ja pöytineen, tuoleineen.  Vietimme kivan illan ja yleisöstä oli varmaankin puolet koulultamme. Ehkäpä ensi viikollla uudestaan.



Divarin vintiltä löytyy teatteriklubi. Olut 1 e, tapakset 2-3e. Estradinäkymä kuvataan myös isolle TV-näytölle, joten kaikki näkevät enemmän tai vähemmän.

Statusvaihteluista aasinsiltana muihin vaihteluihin, roolivaihdoksiin. Joskus aikoinaan puhuttiin erään  psykiatrisen sairaalan papin kanssa jo edesmeennen edeltäjänsä elämäntyöstä. Kuulumista Vapaamuurareihin seuraajansa luonnehti "siksi leikkisyydeksi, jolla vakavassa työssä on jaksanut"; kyvystä päästää irti työroolistaan ja siirtyä leikkiväksi ihmiseksi, homo ludens. Minulle teatterin opiskelu, aikaisemmin sivuaineena Teatterikorkeakoulun Avoimessa yliopistossa ja nyt AMK-tutkintoon tähtäävässä koulutuksessa Metropoliassa ja täällä, on ollut myös osaltaan tuota leikkiin ryhtymistä. Ja kas kas, vähä vähältä leikistä onkin tulltu yhä vaan vakavastiotettavampi...hmm...mahdollisuus.

Roolinvaihdoksen tekee myös Sylva ry:n pitkäaikainen toiminnanjohtaja  Leena,  tuodessaan kaikkein nähtäväksi taidenäyttelynsä. Näyttely on avoinna 3.12. asti Vanhan kuppilassa, Helsingissä. Suosittelen!

(Foto copyright: Leena Vasankari)

Los torturadores

Viimeisen vuosikurssin opiskelijoiden ohjelmaan kuului pienoisnäytelmien tekeminen muun koulun katseltavaksi. Syystä tai toisesta Íñigo innostui kirjoittamaan - hänen sanojaan mukaillen -teatteriopiskelua hyväntahtoisesti irvivän, simppelin sketsin, 15 min. Käsikirjoitus on liitteenä, espanjaksi ja Sergion kääntämänä englanniksi.  Íñigo pyysi minut mukaan ja kirjoitti, ehkä vähän habitustani myötäillen, minulle keskiaikasen pyöveli-kiduttajan roolin. Tosin rooliin tuli niin paljon espanjankielisiä vuorosanoja, että  Íñigo käänsikin roolit päinvastoin: minusta tulikin noviisi-kiduttaja (El torturador nuevo) ja mestarikiduttajaksi (El torturador antiquo) tuli Sergio, teneriffalainen kundi 170 cm ja 55 kg.

Lisäksi oli  uusi vanki (El prisionero nuevo) eli Carlos. joka ei puhunut, koska ei tahtonut opetella toisia vuorosanoja,sillä oli jo toisessa 4. vuosikurssin näytelmässä puheroolissa. Siksipä Íñigo kirjoitti  Carloksen roolin mykäksi, koska mestarikiduttaja oli kyllästynyt hänen uikutukseensa ja leikannut häneltä kielen irti. Krhm, kevyttä tekstiä. Vanha vanki (Eli prisionero antiquo) oli sitten Íñigo. Ja komiikka nojasi kovasti minun erikoiseen espanjaani, ilmeisen eksoottiseen kotimaahani, ehkä hitusen jäyhään perusilmeeseeni (niin, Espanjassa täytyy muistaa hymyillä ja olla avoin, etyei tule väärinkäsityksiä, luulen) yms. Tekstissä oli paljon viittauksia teatteriopiskeluun, mm. kaikki torturaattoredien vuorosanat iriviät enemmän tai vähemmän fyysisen teatterin liikekielen opettamista - kun Mestari opetti Noviisia ruoskimaan Carlos-parkaa jne.

Vuorosanojen kanssa olin joutua pulaan, joten vierailulla ollut serkkuni pääsikin viikonloppuna harjoituttajakseni vuorosanoejn opettelussa. Siitä oli hyötyä, sillä lopulta unohdin vain yhden repliikin. Muutamassa repliikissä tein jonkun virheen ja yhden repliikin ilmeisesti äänsin niin päin mäntyä, että sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta muuten esiintyminen sujui kutakuinkin. Ramppikuumeessani ennen esitystä ehdin ajatella, että ihminen on tyhmä kun on tällaiseen suostunut ja että häpäisen paitsi itseni, koko muun työryhmän sekä koko suomalaisen kansakunnan. Sitten kuitenkin ajattelin, että olenhan minä esiintynyt vaikka missä ja miten, joten rauhoitin mieleni ja istuin alas ja nukuin viitisen minuuttia. Espanjalaiset Íñigo, Carlos ja Sergio sen sijaan purkivat jännityksensä kirmaten ympäri huonetta, nauraen, hauskuutellen ja vilkkaasti yhdessä hermostuen.

Noh, esitystä on paha mennä arvioimaan, mutta teksti oli hauska ja monitasoinen. Lisäksi annan Íñigolle suuresti arvoa tästä eleestään: hänhän ikäänkuin kirjoitti minulle näytelmän (suomalainen pyöveli) ja esitteli minut tällä tavalla koko muulle koululle. On riittänyt selkään taputtelijoita nyt koulussa. En ole ihan varma, mutta epäilen, että nyt niidenkin, joiden kanssa en ole vielä jutustellut, on ollut helpompi lähestyä. Suomalainen jäyhyys ja kielipuolisuus saattavat (?) aiheutaa väärinkäsityksiä - ja tähän Íñigo ihan oivaltavasti iski kiinni kun teki minusta hauskan keskiaikaisen pyövelin koko yhteisölle nähtäväksi!

Sevilla Sightseeing

Serkkuni ja veljeni (eivät kuvassa) vierailivat viikonlopun yli Sevillassa. Tutustuttiin kaupungin historiaan ja nähtävyyksiin kaksikerrosbussin kannelta sunnuntain aurinkokelissä.

Paviljonkien kaupunginosassa riittää nähtävää - Sevillan pitkä historia Latinalaisen Amerikan maiden kanssa näkyy täälläkin.

Pikku-Fiatien kokoontumisajo pyyhälsi poliisisaattuessa halki kaupungin, torvet soiden ja kuljettajat erittäin innokkaasti vilkutellen.

Guatemalan nimeä kantavan paviljongin julkisivusta tämä vauhdissa otettu räpsäys.

Liikennevaloissa kaupattiin nenäliinoja aurinkovarjon suojasta.

Eittämättä 4 metrin korkeudesta näkee kaupungin ihan uudesta kulmasta.

Jokivarsi kaupungin puolelta.

Plaza de Cuba on yksi joen länsipuolen kaupunginosien keskuspaikoista. 

Isla de Cartujan saaressa sijaitseva Andalucian hallinnon yksi hallintorakennuksista.



Härkätaisteluareena



Katedraaali, Sevillan ykkösnähtävyyksiä.

Plaza de Encarnacionin päällä kohoaa merkillinen monumentti, suomalaispuusta tehty rakennelma, jonka näköalatasanteelta aukeaa näkymät kaupungin yli.

Tavaratalon seinään kiinnitettiin jouluvaloja - joulu tulee?