Maailman komein sukunimi

Maailman komein sukunimi -kilpailu julistetaan päättyneeksi. Voittaja on Aapeli, tai siis Abel, jonka sukunimeä satuin tänään tiedustelemaan. Aapeli on hauska veikko. Olemme ryhtyneet kutsumaan toisiamme omien äidinkieltemme etunimikaimojen nimillä: Aapeli ja Miguel. Aina kun tapaamme - monta kertaa päivän mittaan koulun käytävillä - Aapeli jaksaa huomata ja sanoa jonkun tervehdyksen tai kohteliaan sanasen  "¡Hola Miguel! ! ¿Que tal las clases?" jne. Tosin kaikki muutkin tekevät niin, joten matkalla 4. kerroksen luokasta 1. kerroksen luokkaan saattaa tulla 20 selkääntaputusta, 15 holaa ja pari-kolme kuulumisten vaihtoa.

Niin se sukunimi! Aapeli vastasi kysymykseeni, että se on hiukan pitkä nimi ja tarjoutui kirjoittamaan, koska arveli etten sitä muistaisi muuten: Portilla De La Concha Baus. Siis Abel Portilla De La Concha Baus. Kiitämme kaikkia Leppäsiä, Pötköjä, Hulkkoja ja Virtasia osallistumisesta kilpailuun. Tällä erää ei tullut palkintoa.



Onnea teille, Señor Abel "Aapeli" Portilla De La Concha Baus! Palkintona Maailman komeimmasta sukunimestä julkaistakoon akrobatiaakin harrastavan Aapelin promokuva tässä. (Foto Copyright: A. Portilla De La Concha Baus, 2011)

Aapeli on ollut mielissään samastaan suomalaisesta lisänimestä, mutta menin jotenkin kielisolmuun sanoessani, että Aapeli on Suomessa  kuuluisa elokuva ja kirja. Joskus täällä vieraan kielen ympäröimänä käy tällaisia muistivirheitä tai -kömmähdyksiä. Ilmeisesti muistelin sekä Pikku-Pietarin pihaa (jonka päähenkilö on Aapeli?) että Vaahteramäen Eemeliä, jonka muistin väärin Aapeliksi. Aapeli oli nimittäin jo googlannutkin suomalaisnimeään, joten jos nyt joku muistaa jonkun Aapeli-näytelmän, kertokoon!

Manuel, loistava kivitalon kokoinen ukko, kiiirehti tänään portaita alas ja satuin samaan aikaan seisomaan alatasanteella kännykkääni (=myös kamera) sormeillen. Tilannekomiikan suhteen välähti, sillä huomasin puolileikilläni, ironisesti, huikkaavani kiireiselle Manuelille espanjalaisen taikasanan, joka pysäyttää aina kaiken ja laittaa kiireisetkin ihmiset hymyilemään autuaasti: "Foto!". Manuel ja samaan aikaan portaille astuvat ohikulkevat pari muuta opiskelijaa osoittivat käyneensä eräänkin improvisaatiokurssin, sillä samalla sekunnilla jostain ilmestyi Saran käteen pikkukitara ja kahden sekunnin bändikuvaposeerauksen jälkeen Sara kumppaneineen oli jo portaissa ylöspäin menossa ja Manuel jatkoi matkaansa alakäytävää pitkin...

Kuten kuvasta näkyy, aurinko taas lämmitti tänäänkin. Yöt rupevat sen sijaan olemaan jo viileitä, 9 astetta. Kun lämmitys on mitä on, ja ikkunat yksinkertaisia, makuupussi on tuntunut mukavalta.



Oppilaskunnan luokassa on nettikone, jonka taustakuvan suhteen on meneillään hauska leikki. Taustakuva vaihtuu päivästä toiseen ja viime päivien ronskien moottorisahamurhaajakuvien jälkeen nyt näyttää tulleen hempeämpi aika.



Viikonlopun pyöräretki suuntautui El Vacien ja Pino Montañon kaupunginosiin tutustumaan. Jokivartta pohjoisen suuntaan polkiessani tulin oikaisseeksi El Vacieen teollisuusalueen laitamaa pitkin ja törmäsin slummiin. Siksi sitä kai voisi kutsua: hökkelitaloja aaltopeltiseinineen ja kattoineen, kaatopaikkaroinaa,  vähän epämääräistä. Ihan sinne hökkelikylän keskelle en viitsinyt mennä, kiersin kauempaa ja jälkeenpäin kysyin joltain opiskelijatoverilta asiasta ja hän vahvisti, että kyllä siinä sellainen asujaimistoalue on.

Hökkelikylän lisäksi kaupunkikuvassa pistää silmään asunnottomat, joita iltaisin hakeutuu talojen kivijalkasyvennyksiin yöpuulle. Katolisessa maassa tietysti kerjäläisiinkin on oma hiljaisen hyväksyvä suhtautumisen traditionsa, mutta asunnottomien valmistautuminen viileisiin öihin on erityisesti jäänyt mieleen. Yksi ilta tulin puoliltaöin  kaupungin halki ja silmiin sattui jo varttuneempi naisihminen, joka puki yötä varten: viimeiseksi vielä jätesäkkiin kaula- ja käsivarsiaukot, pipo päähän, pahvilaatikoiden keskelle pesään....ja hyvää yötä..

Pino Montañan kaupunginosan korkeiden kerrostalojen keskellä, perheiden ja työläisten asuinalueella, tunsin ykskaks olevani kuin kotonani. Vaikka valkokaulusseurassakin kykenen sinnittelemään vaihtelevalla menestyksellä joskus pidempäänkin, Pino Montañan arkisessa kaupunginosassa tunsin saavani vihdoin kunnolla "ilmaa keuhkoihin", noin kuvainnollisesti. Istahdin Bar de Fidelin terassille ja Fidel itse tuli kyselemään ruokatilaustani. Kanavartaita ja riisiä, valtava annos. Kun ryhdyin kyselemään ajo-ohjeita ja kaivoin kartan esiin, Fidel hälyytti poikansa paikalle. Poikansa osasikin hyvin kertoa Parque Mirafloresista. Kartan mukaan siellä sijaitsee psykiatrinen sairaala, mutta Fidelin poika kertoi, että se on ollut iät ja ajat suljettu, rakennukset tyhjinä aitojen keskellä. Puisto sen sijaan on viimeisen päälle laitettu ja mukava ajanviettopaikka. Jatkoin siis puistoon ruokalevolle.

Parque Mirafloresin laidalla ränsistyi aidattu vanha psykiatrinen sairaala. Olin aikoinaan kaksi kesää töissä psykiatrisessa sairaalassa ja ne olivat avartavia, antoisia ja hyviä kesiä, joita olen muistellut jälkeenpäinkin hyvällä. Ehkä nyt on meneillään myös jotain sellaista, jota tulen muistelemaan merkittävänä ajanjaksona?

Mirafloren puiston lisäksi Fidelin poika neuvoi mahtavan mansikkapaikan: lentokentän eteläpuolelle on rakennettu merenrannattoman Sevillan "playa", vesipuisto Aquapolis. Nyt se on jo talviteloilla, mutta ensi kesän "Stadika" lienee löytynyt! (Tosin hinnat ovat suolaiset, mutta josko sitä sitten kesän kunniaksi joskus...)