Paluu Suomeen

Olihan siinä melkoinen homma taas: sovitella tavarat matkalaukkuihin ja puunata asunto luovutuskuntoon. Vaa´an kanssa hinkkasin matkalaukut lopulta maksimipainoisiksi: 20,0 kg ja 20,0 kg sekä käsimatkatavara hitusen alle 10 kg. Ihan kaikki ei mukaan mahtunut, joten jätin lähtöaamuna Dal-ystävälle jotain pientä. Dalin kanssa oli vähän haikea erota, kumpikaan ei oikein osannut sanoa mitään. Dal onneksi ratkaisi asian tutulla tavalla: ¡Hasta luego - nähdään lokakuussa!

Sevillasta pyyhälsin junalla Malagaan, jossa odotti norjalainen lentokone. Lähtöselvityksessä suomalaisturistit murisivat kauniille espanjalaisvirkailijattarille, totisina ja hymyttä. Minä en suostunut englantia puhumaan vaan hymyillen hoidin asiani espanjaksi. Mene ja tiedä palkitsiko virkalija, mutta tiettyä andalucialaista lämpöä tunsin kun kuvankaunis virkailijatar ehdotti minulle varauloskäytävältä ikkunapaikkaa. Otin tarjouksen vastaan ja totesin, että minulla onkin pitkät jalat (pies). Virkailijatar alkoi hyväntuulisesti hymyssä suin nauramaan ja korjasi, että piernas (sääret). Pies kaiketi on siis jalkaterät?

40 kg rompetta kotona.

Lento Malagasta tuli vauhdilla. Suomen yllä oli pilvistä, joten ykskaks sitä vaan sitten pilviverhon läpi tupsahdettiin asfaltille. Veikkasin vierustoverille, että taidettiin tulla Lahden motarille lentokentän sijaan. Niin oli nopea lasku, että virolainen stuerttikin oli vielä seisaallaan, turvavöitä tarkastelemassa. Viime hetkellä istahti vapaaseen tuoliin. Vierustoveri muisteli, että viitisentoista vuotta sitten italialainen lentokone oli muitta mutkitta laskeutunut Helsinki-Vantaan sijasta Malmin lentokentälle. Hymyilytti ajatus toinen toisensa päälle puhuvista vilkkaista italialaisista, jotka lie ovat olleet yhteydessä lennonjohtoon "Joo joo, juuu se näkyy tossa jo se kenttä...joo, kiitos, me laskeudutaan nyt".

Kylmyys yllätti. Klo 01 yöllä oltiin vain  10 asteessa. Sevillassa oli lähtiessä melkein  40 astetta. Valoisuus yllätti myös. En malttanut mennä nukkumaan, vaan seurasin vielä kello kolmen maissa auringonnousua. Tuntui niin hyvältä olla kotona, Suomessa.

Sevillan pimeiden öiden jälkeen oli vaikeuksia asettua nukkumaan Helsingin vaaleassa yössä. Näkymä kotini ikkunasta kello kolme, yöllä.

Yksi asia kiinnitti huomioni: täällähän  on kaikkialla (HS:n Kuukausiliitteessä, R-kioskilla, TV:ssä, bussipysäkillä) siideri- ja kaljamainoksia! Miksi?

Läksiäiset



Isaac on opiskellut myös filosofiaa yliopistossa. Nyt ekaa vuotta teatteriopinnoissa. Isaac puhuu myös sujuvaa saksaa ja on ollut vuoden Berliinissä erasmuksena.

Clara oli erasmuksena Ateenassa ja nyt valmistuu. Sergio on Teneriffalta, valmistuva opiskelija  hänkin.

Lähtötunnelmissa meni viimieset päivät Sevillassa. Vuokranantajien kanssa sovittiin asunnonluovutus lähtöpäiväni aamuksi ja edellisillaksi koulumme erasmushenkinen porukka vietti kanssani lähtöiltaa Alameda de Herculeksella.

Alvaro (yksi neljästä tuntemastani) oli erasmuksena Ranskassa ja opiskelee nyt kolmatta vuottaan teatteria. Victor oli niinikään Ranskassa erasmuksena ja opiskelee Sevillan yliopistossa latinalaisen Amerikan tutkimusta.

Heipat kaikille!

Saattelin Allun bussiin. Alejandro lähti Madridiin. Minä lähden Helsinkiin.  Kävin myös hyvästelemässä koulun väen. Ja Faustinon hedelmäkaupan kauppiaan. Ja muita tutuiksi tulleita ihmisiä - sillä lailla ohimennen ja hymyssä suin.

Täällä kun ei ole koulussa ruokalaa, olen tavannut käydä lounaalla tuossa kivenheiton päässä, aivan loistavassa tapasbaarissa. Perjantaina viimeistä kertaa, tällä erää. Mohamed-tarjoilijasta on tullut vuoden aikana tuttu. Mohamedilla on hyvä ote työhönsä, tarkka silmä ja nopeat liikkeet.  Tilannetajua, ihmistuntemusta ja käsittämättömän hyvä vainu (se kuuluisa arabialainen vaisto?). Viimeisellä aterialla en ehtinyt enää edes vilkaista siihen suuntaan, kun eteeni jo kiikutettiin sitä sun tätä. Mohamed on pitänyt minut koko vuoden hyvissä ruoissa, osannut suositella hyvin ja oikeastaan kulkenut koko ajan askeleen edellä - ja siitähän me pidämme.

Mohamed on Marokosta, siis mamu siinä missä minäkin. Mohamedin kanssa on ollut hauska puhua espanjaa, sillä hän puhuu sevillalaisia hitaammin ja selkeämmin. Kolmen vuoden Sevillassa olonsa aikana kielitaito on kehittynyt kyllä hyväksi. Minulla on matkaa Mohamedin kielitaitotasoon.

Sain itseni kiinni vaarallisesta ajatuksesta. Mohamed kysyi kerran, että puhutaanko Suomessa englantia äidinkielenään. Ajattelin, että eipä tuo marokkolainen paljoa maailmasta tiedä ja selitin hänelle juurta jaksaen asian. Sitten kysyin häneltä, puhuuko hän muita kieliä kuin espanjaa ja marokkoa? Mohamed vähän yski ja sanoi, että arabiaahan sitä Marokossa puhutaan. Sellaista kieltä kuin marokko ei ole olemassakaan. Että sillä lailla. 

Jos minusta tulisi björnwahlroos, tuottaisin Mohamedin kartanoni hovimestariksi.

Kun keväällä sairastin kolmannen vatsataudin, otin hevosmiesten tietotoimiston vihjeestä vaarin ja aloin aika ajoin nauttia lounaan alle snapsilasillisen raakaa vodkaa tai rommia. Mohamedin piti kyllä ensikerralla varmistaa, että raakanako? Ilman jäitäkö? Ihan lämpimänäkö? Siitä alkaen Mohamed onkin usein kaatanut alkajaisiksi rommisnapsin. Pyytämättä ja yllättäen.

Albondigas

Viimeisellä aterialla söin primeroksi salmorejon (sevillalainen versio tomaattikeitto gazpachosta, höysteenä kananmunaa ja ilmakuivattua kinkkua) sekä segundoksi albondigas (lihapullat). Päätin olla suuren suuni kanssa varovainen enkä esim. alkanut väittää Mohamedille, että lihapullat ovat Ruotsista. AL-bondigas alkoi kuulostaa niin vahvasti Andalucian arabikaudelta jääneeltä sanalta, että luulen lihapullien olevan alkujaan sieltä mistä Mohamedkin. Lihapullat olivat rapsakalla kasvispedillä, paksun salsan kera. Arvosanaksi tasan 10.

Kiiwivaahto jälkiruoaksi. Tulee ikävä näitä spanskien huolella valmistamia ruokia. "Siis palaat takaisin lokakuussa?", Mohamed kysyi. "Minäkin menen loma-ajaksi kotimaahani", hän jatkoi. "Nähdään sitten syksyllä".

Hei hei!

Rosen-esitys yskii. Huomenna saadaan siitä näyttämölle se mitä saadaan. Puvustuksen ja lavastuksen kanssa piti tehdä isoja kompromisseja. Samoin aikataulujen, osin roolituksenkin. Mutta tätähän se on.

Tapahtuu taas niin paljon ja nopeasti. Tämä on siis viimeinen viikkoni Sevillassa. Olen säätänyt asioita: hoitanut sitä sun tätä, sopinut asioita, järjestellyt. Muistan ajatelleeni 10-vuotiaana, että minusta tulee isona asiainhoitaja. Ajattelin perustaa isona oman firman, Asianhoitotoimisto Huttusen - hoidamme asian kuin asian, pienestä suureen: huolella, varmasti ja luotettavasti. Tällä viikolla on ollut taas tunne, että tässähän noita asioita taas hoidellaan. Monilla kielillä, puhelimitse, sähköpostissa ja kasvokkain. Yleensä ollaan saatu asiat hoitumaan lopulta.

Kiireisen viikon keskellä tuli tunne, että tästä voisi ottaa vaarin: Lautanen katkarapuja ja pullo valkoviiniä 9,90e. "Juu, ilman niitä rapuja, kiitos"

Läksiäisiäkin on pitänyt ryhtyä virittelemään, kaiken muun keskellä. Ja vuokranantajien kanssa sovittiin asunnonluovutus lauantai-aamupäiväksi. Olen ryhtynyt kasaamaan tavaroita. Matkalaukkukin piti hakea kaupasta. Norweganin koneeseen saa ottaa yht. 50 kg tavaraa, kaksi a 20 kg matkalaukkua ja käsitavarana maks. 10 kg. Eilen illalla myöhään asianhoitoprosessini päätyi siihen tulokseen, että tavaraa on ainakin 40 kg, ehkä ylikin. Toivottavasti huomisyönä saan jo pakattua, jolloin tulee lopputulema kilomäärästä. Kiinalainen matkalaukku maksoi 22 e.

Läksiäiset! Päätin päästä helpolla ja kutsuin kaikki tutut yhteen ja samaan paikkaan: perjantaina klo 21.30 alkaen Las Columnas -ravintolan terassille, Alameda de Herculeksen puoliväliin. Kuntoklubin pojat ja kielikurssin tytöt lupasivat tulla. Ja koulun väkeäkin varmasti tulee.

"Anteeksi, missähän täällä on kirjelaatikko?" -Se on siinä plazalla. Semmoinen KELTAINEN, ei siitä voi erehtyä.

Allun ja Alvaron pyysin tänään kylään. Ostamiani hankintoja, printteriä ja 25e lämmitintä, en voi viedä mukanani, joten kauppasin printterin Allulle ja lahjoitin lämmittimen Alvarolle. Ajattelin, että Andalucian kosteanviileissä talviöissä Alvaron vuoden täyttänyt  lapsi kaipaa lämpöä, mutta Alvarohan näytti unohtaneen koko lämmittimen eteiseeni, vaikka sen autuuasti vastaanottikin. Allun kanssa istuttiin iltamyöhälle ja sovittiin, että nähdään perjantaina vielä. Allu lähti käymään äitinsä luokse maalle (el campo) ja palaa torstaina.  

El miniradiador ja la impresora pääsevät uusiin koteihin. Lenkkarit palaavat Suomeen.

Tuntuu käsittämättömältä pakata tavaroita, siivota asuntoa luovutuskuntoon ja siirtää itseänsä tuhansien kilometrien päähän Suomeen. Luulen, että kesä menee irrottautuessa ja sopeutuessa. Alvaron hyvästelin tänään, me emme enää näe (ellei sitten tule hakemaan lämmitintä). Alvaro hymyili ja sanoi hyvästiksi "Soita sitten lokakuussa!". (Olen kertonut tulevani lokakuussa käymään, syyslomallani).

Mitään kevyttä laskua en aio Suomeen suorittaa, vaan olen pistänyt arjen  rullaamaan jo sielläkin: sunnuntaiksi sovin hieronnan, maanantaiksi kaksivuotishuoltohenkisen hammaslääkäriajan C.Nymanille ja tiistaiksi täytynee varata parturille se kolmituntinen...

Katedraalin takana viehättävä pikkukahvila kutsuu toviksi huoahtamaan oivalla mainostaululla "La vida está hecha de pequeños momentos - Elämä on tehty pienistä hetkistä". Istahdin pöytään ja huokaisin. Oliivit maistuivat hyviltä. 

Teatteria, teatteria

ESAD-koulumme opetus sijoittuu välille klo 09-15. Sitten on tunnin tauko ja klo 16-21 kaikki opetustilat ovat treenikäytössä. Koska tekemistä on paljon, käytännössä kaikki neljän vuosikurssin opiskelijat varailevat illasta itselleen tiloja treeneihin. Kullakin koulun opiskelijalla on rajaton oikeus varata tiloja illalla, mutta aina vain  1,5 tunniksi kerrallaan. Esimerkiksi meidän Rosen-työryhmämme on kuitenkin tehnyt siten, että yksi varaa  ensin puolitoista tuntia ja toinen perään toisen puolitoista tuntia, samasta tilasta. Silloin on jo kolmen tunnin harjoitusaika kasassa.

Valmistuvan vuosikurssin näytelmän tuotti sevillalainen teatteri Embudo Club Teatro, kevätkauden 2012 tuotantoja. Kaikki näyttelijät olivat valmistuvan vuosikurssin opiskelijoita.

Riippuen vähän ajankohdasta, saattavat tilat olla myös ihan kortilla. Luokkatiloja on varmaankin kolmisenkymmentä, mutta koska esityksiäkin on paljon, aina ei vapaata tilaa löydy. Tanssisaili on käytännössä aina varattu, sillä monen täytyy harjoitella peiliseinän edessä suoriutuakseen tulossa olevista tanssikokeista.

Koulussa on kaksi teatterisalia, joissa on esitystekniikka. Lisäksi vuosisatoja vanha historiallinen koulurakennus tarjoaa monenlaisia tiloja esim. tilalähtöisen teatterin tekoon. Symmetrinen sisäpiha on myös oiva paikka esitykselle.  Koulun tilojakin suositumpaa on kuitenkin viedä esitys jonnekin Sevillan runsaslukusista teattereista. Kun täällä ei laitosteattereita ole, teatteritilat ovat erittäin mahdollisia käyttää myös opiskelijaesityksissä. Tilat ovat itsenäisiä ja tarjoavat vain tukipalvelut. Niissä ollaan totuttu vierailijoihin, sillä niillä ne elävät.

Meidän opiskelijaryhmän Shakespeare-tulkinnoista kasattiin naapurioppilaitoksen musiikkiopiskelijoiden kanssa Santa Valentinon illan esityskimara "Sointuja ja sanoja rakkaudesta".

Koulumme opiskelijat ovatkin kiitettävissä määrin tuottaneet esityksiä julkiseen esitykseen. Pääsääntö on, että ensimmäisenä vuonna opitaan tekniikoita (tanssi, kehollinen ilmaisu, näyttelijäntyä, laulu), joten esityksiä tehdään vasta toisella, mutta etenkin kolmannella ja neljännellä vuosikurssilla. Poikkeuksen tekee nyt kesällä valmistuva näytelmä, joka on ensimmäisen vuosikurssin tuotanto. Sen harjoitukset ovat alkaneet viime viikosta lähtien ja sitä tehdään nyt vielä pari-kolme viikkoa kokopäiväisesti. En enää osallistu siihen, sillä en olisi näytösten aikaan enää käytettävissä (=Sevillassa).

Menneen lukuvuoden tuotannoista olen nähnyt aika monta kipaletta. Niistäkin, joihin en tullut menneeksi, on tallentunut ainakin puffijulisteesta kuva. Tällä sivulla muutama.

Epäonnistuneet hyvästit

Torstai oli toukokuun viimeinen päivä. Koska palaan kesäkuussa Suomeen, en ole enää maksanut kielikurssin enkä kuntoklubin kesäkuun maksuja. Siispä torstaina lähdin laittamaan molemman paikan ovet lopullisesti perässäni kiinni.

Kuntoklubin eli viisikerooksisen Sato Sportin urheilupalatsin sisäänkäynti on kuin hotellissa. Ala-aulassa on taidetta ja sohvaryhmiä. Respan ohi automaattiportista kuljetaan henkilökohtaista kulkukorttia vilauttamalla .

Kuntoklubilla viihdyin taas niin, että ryhdyin pohtimaan, eikö sitä nyt voisi vaikka maksaakin koko kuukauden vaikka ei käytä kuin osan ajasta? Tai ostaisiko aina kertakäynnin? Yhdelle tutuksi tulleelle kuntosalispanskille yritin selittää dilemmaani, jonka hän ratkaisikin samantien: ne myy myös puolen kuukauden jaksoja! Se siitä. Ostin sellaisen ja jatkan kuntoklubilla lentokoneen lähtöön asti! 

Kerroksen 3 kuntopyöräpyhättö vatsalihasosastoineen ja juoksumattojaoksineen. Ja koko talo täynnä ILOISIA IHMISIÄ! Espanjalaisella kuntoklubilla jutellaan, tervehditään ja nauretaan. Monitorit eli kuntosaliohjaajat kulkevat ihmisten parissa juttelemassa, kyselemässä kuulumisia ja neuvomassa!

Kielikurssille menin sittten kuntoklubilta ja kerroin, että olen viimeistä kertaa. Eh. Eiväthän ne muut siihen suostuneet. Opekin, Rebeca, totesi, että hän ei ollut muistanut asiaa, joten pakko sinun on tulla ensi kerralla vielä, että hän ehtii tehdä todistuksen kurssista. Maksaa ei tarvitse, mutta mukaan voi vielä tulla...ei tämä nyt niin tarkkaa ole, mehän olemme Espanjassa!

Siispä jatkan vielä ensi viikon molempia. Hyvästien aika...no jaa..ehkäpä minä syksyllä tulen käymään!

Mistä sitten tietää, että olemme modernilla espanjalaisella sporttiklubilla? No kun saunan oveen ei ole painatettu kylttiä "Ei uima-asussa" vaan "Ihokarvojen ajaminen ehdottomasti kielletty". Sato Sportin kuntoklubilla on myös urheilulääkäriasema ja esteettisen lääketieteen keskus, joka tarjoaakin nyt laserdepilaatiota, siis karvojen poistoa laserilla. Heheh, voi teitä, espanjalaiset karvakädet!

Latinalainen America keskellämme

Sevillastahan se lähti, se Amerikan löytänyt Kristoffer Kolumbuksen laivasaattue. Ja Sevillasta tuli vuosisadoiksi Euroopan keskuskaupunki eteläisen Amerikan kaupankäyntiin, kulttuuriyhteyksiin jne:

Sevillan kukoistus nousi huippuunsa Uuden maailman löytymisen myötä, kun sinne sijoitettiin kauppakamari, jolla oli yksinoikeus kauppaan Amerikkoihin. Kaupunki kasvoi tuolloin 150 000 asukkaallaan Euroopan kolmanneksi suurimmaksi. Sevillan Katedraaliin on sijoitettu Kolumbuksen jäänteet.

Latinalainen Amerikka on edelleen läsnä - siitä sain eilen kaksi muistutusta:

Ensin ystävällinen tarjoilija kiikutti pöytääni tilaamaani cervezaa ja tapasta, mutta pöytäni äärelle päästyään ne unohtuivat ja mies hihkaisi, että "Tuo on minun maastani!". Minä kysyin, että mikä on sinun maastasi. "Tuo", tarjoilja vastasi ja osoitti pöydälle nostamaani kirjaa. - Ei, se on minun maastani Suomesta. Se on espanjan  oppikirja. "Ei, ei, mutta tuo kuva!" Ja tosiaan, oppikirjan kansikuva on kuin onkin Argentiinasta.

¿Que tal? on tunnettujen suomalaisopettajien tekemä espanjan oppikirja aikuisille. Tiivis paketti, mutta ansiokkaasti etenevä, erityisesti kielioppiasiat on taitavasti esitetty. Agrentiinalaissyntyinen guapo ei malttanut pitää sormiaan irti kirjasta vaan noukki sen heti käsiinsä ja ihasteli kuvaa kotimaastaan. Kerroin, että tekstikirjassa on useitakin kappaleita Latinalaisen Amerikan maista.

  

On Sevillassa jokunen venezuelalainenkin, sillä laskua maksaessani toinen tarjoilija palauttani antamastani rahasta yhden euron kolikon ja sanoi, että se  ei ole euro vaan bolivar, Venezuelan rahaa.

Yhden bolivarin kolikkoa ei kyllä euron kolikoista erota ainakaan kääntöpuolelta, jotka ovat kaikissa EU-maiden euroissa erilaiset. 1 bolivar keskellä. Joku venezolano saattaa tehdä bisnestä sujauttelemalla bolivareja euron seassa liikenteeseeen, sillä 1 euro = 2815 bolivaria!