Keho, kieli ja kiireettömyys

Ostikon kielellä tarkoitan espanjaa, espanjan haltuunottoa. Se on siis yksi tavoiteeni tällä vuodelle. Toinen on keho, kehollisuus. Se on yksi keskeinen teatteri-ilmaisun osa-alue, josta viime vuonna aikuisryhmällemme piti opetusta mm.  Ida-Lotta Backman. Pidimme kovasti Ida-Lotan tulokulmasta. Opetus oli syvää, taitavaa, viisasta. Ida-Lotta kertoi opiskelevansa kehopsykoterapeutiksi, muiden mielenkiintoisten projektiensa ja töidensä ohessa. Yhtenä antina tuolta Ida-Lotan kurssilta oli oivallukseni, että tässä kaikessa kiireessäni ja suoritamisessani juuri nyt tässä iässä ja tässä vaiheessa kehoni kaipaa erityistä huomiota. Siksi tämän vuoden teemana myös tuo keho, kehollisuus - koko fyysisen teatterin (jota täällä opetetaan) peruslähtökohta.

Kolmanneksi tavoitteekseni asetin kiireettömyyden. Viimeiset vuodet ovat kuluneet työtä ja opiskelu(j)a  yhteensovitellessa. Tahdoin siihen muutoksen, kokemuksen kiireettömästä vuodesta, jolloin voi keskittyä vain toiseen. Tällä kertaa siis opiskeluun.

Eilen puhuimme Dalin kanssa varmaan tunnin, koulupäivän jälkeen, katujemme risteyksessä, koulusta kotiintulomatkalla. Todella, espanjaksi! Dal on ihan mainio espanjansa kanssa - ääntää huolella, puhuu hitaasti. Sekin selvisi eilen, miksi ymmärrän Dalin espanjaa niin hyvin ja muiden espanjaa en ollenkaan: Dal asuu kolmen extranjeron (ulkomaalaisen) kanssa...osaa ääntää huolellisen hitaasti siis. Puhuimme Kuubasta, joka minua kiinnostaa kovasti ja jossa Dal oli käynyt parikin kertaa ja jonne hän yhä suunnittelee menoa. Ja puhuimme kiireettömyydestä, rahasta (jota kuubalaisilla ei ole), länsimaisesta kiireestä. Totesimme, että länsimaissa yhä useampi tekee yhä enemmän töitä. Töitä tehdään, että voisi olla onnellinen, mutta yhä useammalla ei ole aikaa olla onnellinen, koska on koko ajan töissä ja työt stressaavat.

- - -

Siinä se sitten on, elämäni ensimmäinen espanjankielinen koulutehtävä.

- - -

Joka-aamuinen koulumatkani, huimat 400 m, on varmasti yksi asia, jonka muistan loppuelämäni. Se on vain 400 metriä, mutta se on kuin elokuvasta. Aamusta toiseen vastaani tulevat klo 8.30-8.45 samat koulupukuihin puetut lapset vanhempineen, yksi toisensa perään kukin omalla kohdallaan raittia. Osa vanhemmista jo tervehtii "Buenos dias", osa luo vain katsekontaktin. Koulun pihassa tervehtivät kaikki, kaikkia. Siinä onkin suomalaisella juntilla vähän tekemistä. Että muistaa tervehtiä, hymyillä, kutsua nimeltä, taputella selkään, luoda katsekontakteja, vaihtaa sana tai kaksi.

Koko koulu tuntuu muistavan minun nimeni, ja minä tuskin nimeäkään. Noh, yhdessä opetusryhmässä, jonka kanssa opiskelen paljon, on ainakin

Carmen

Alejandro

Francisco Jesus

Isabella

Jose María

Dal 

Amanda 

Antonio 

Lisäksi olen tutustunut kahteen Manueliin, joista toinen on ihan Juha Mikkosen oloinen. Manuel on jo viimeisen vuoden opiskelija, kovaääninen, mahtava nauru, loistavan oloinen tyyppi. Viime lauantaina olin liikkeellä Alameda de Herculeksella ja siellähän tuo Manuelkin näytti olevan, yhden discotecán ovimiehenä - kuulemma aina viikonloppuisin. Toivotti minut tervetulleeksi, milloin vain (espanjalaisin kohteliaisuuksin "Mikko, olet koska vain tervetullut, ovi on sinulle aina auki"), mutta vasta klo 03 jälkeen koska sitä ennen siellä ei ole ketään. Espanjalaiset tuntuvat juhlistavan juu aika myöhään.

"Scorsio! Scorsio! Scorsio! " Yritin napata eilisestä säätiedotuksesta kuvaa kännyllä, ihan vaan Monthy Python -hengessä. Teksti-TV tarjoaa useampiin ohjelmiin teksityksen, josta onkin apua paljon.