Pyörällä Etelä-Amerikkaan

Sunnuntaina hyppäsin bussiin nro 13, Pino Montañan kaupunginosaa kohti. Sopivassa kohdassa jäin pois kyydistä ja vaihdoin Sevicin fillariin. Pyöräilin kaupungin hälyä pakoon, jokivartta pohjoiseen. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin tullut Etelä-Amerikkaan. Siitä taltioitui muutama kuva:

Ensin vastaan tuli kerrostalon kokoinen Christoffer Columbuksen patsas, jota kiersi kaksi kovin chileläisen näköistä pyöräilijää, hymyssä suin kovaa vauhtia.

Kolumbuksen laivakunta taisi muuten lähteä liikkeelle Sevillasta, joka tuolloin keskiajalla oli Quadalquivirin jokiyhteyden päässä sisämaassa sijaitseva merkittävä satamakaupunki Atlantin suuntaan. Sevillasta tulikin vuosisadoiksi Uuden mantereen ja Vanhan mantereen välisen kaupankäynnin keskus. Uudelta mantereelta tuotettiin mm. tupakkatehtaita Sevillaan. Nyttemmin tästä historiasta muistuttaa paitsi hyvät yhteydet Amerikkoihin, myös Wanha Tupakkafabriikki, intiaanimuseo ja etelä-amerikkalaiset pavijongit Maria Luisan puiston läheisyydessä.

Ecuadorilaisen näköisillä taas ei ollut kiire mihinkään.

Vastaan alkoi tulla kolumbialaista julistetta, joten sotkin entistä kovemmin fillarilla eteenpäin.

Ja sitten ykskaks alkoi kuulua niin kutsuvia lattarirytmejä, että pakkohan se kutsu oli kuulla. Periltä löytyi hallillinen latinalaista amerikkaa; iloisesti tanssivia ihmisiä, rasvaista uuden mantereen ruokaa ja ne rytmit, ne rytmit...!

Klikkaa yllä oleva video auki tai katso se youtubesta koko ruudun koossa: http://youtu.be/8GW_dFhzFpM

Latinalaisen Amerikan maiden siirtolaiset olivat tosiaankin kokoontuneet Amamillon puistoon fiestaan. Meno oli letkeätä. Arvuuttelin mielessäni mistä maasta kukin seurue mahtoi olla kotoisin.

Tuli mieleen muistuma Barcelonan metrosta, jonne yhdeltä asemalta tunki mukan intiaaniäiti paljasjalkaisten lastensa kanssa. (Intiaanilta näytti, ehkä oli bolivialainen?) Yksi lapsista nukahti äitinsä polville ja metron hytkyessä alkoi vähä vähältä valua äitinsä polvilla reunemmalle ja reunemmalle. Barcelonalainen pukuherra ja minä katsoimme kiinnostuneena, missä vaiheessa äiti ottaa lapsen kiinni. Sitten MÄTKÄHDYS ja lapsi oli lattialla, josta äiti lapsen nosti takaisin syliinsä. Pikkupoika oli yhtä hölmistyneen näköinen kuin pukuherra ja minä.

Vasta myöhemmin ymmärsin ajatella, että siinähän lastaan rakastava äiti opetti yhden elämässä tärkeän taidon: pidä silmät auki vaikka nukkuisitkin. Eihän sitä täällä länsimaisessa holhousyhteiskunnassa tarvita, kun ei täällä boa luikertele nukkuvan kaulaan eikä pyssymies pysäytä tai krokotiili hyökkää. Ja jos hyökkäkin, sittenhän voi valittaa sossuun, Hesariin ja KELA:an sekä vaatia korvauksia. 

Entinen työtoverini on muutama viikko sitten aloittanut opiskelunsa Venezuelassa. En malta olla lainaamatta hänen kuulumisistaan muutamaa lausetta:

"Olen miljoonakaupungeissa herännyt jo kukon lauluun, vuohen määkynään, sotilassoittokunnan aamumarssiin ja siihen, että papukaija kailottaa Cha-vez! Cha-vez! 

 

Paikallisbussiin mahtuu tarvittaessa ainakin 4 kertaa enemmän ihmisiä kuin siinä on istuimia. Busseissa voi mm. osallistua keräyksiin, ostaa evästä, ristikoita yms. tai nauttia työttömien muusikoiden konserteista.

 

Käytöstapojen puolelta en voi olla mainitsematta täkäläistä kokonaisvaltaista peruskohteliaisuutta ja toisen ihmisen huomioonottamista. Esim. bussiin noustessa on tapana tervehtiä kaikkia yhteisesti ja yleensä sinulle myös vastataan. Toisaalta, jos unohtaa tervehtiä vaikkapa vartijaa, ei kannata ihmetellä, miksi saa osakseen nuivaa kohtelua."

Koskahan minä ensi kerran saan aikaiseksi matkata - vihdoin ja viimein - Lattareihin...?