Rebecca kertoi hauskan jutun: hänellä oli kerran yksityisoppilas, joka tahtoi nauttia viikottaisen espanjan oppituntinsa aina terassilla. "Söimme lounaan, hän tarjosi", Rebecca jatkoi. "Ja viikosta toiseen hyvin hyvin perusasioita".
Tunnistin itseni Rebeccan kertomasta. Olisi se minullakin iso kiusaus, olla opiskelevinaan. Sitä kun on niitä vahvoja mielikuvia, fantasioita - vai miksi niitä kutsuisi. Että se espanja on sellaista ja sellaista. Ja se teatteri on sellaista ja sellaista. Niin vahvoja mielikuvia, haaveita, ettei niistä tahtoisi päästää irti. Mieluummin maksaisi itsensä kipeäksi ja söisi yksityisopettajansa kanssa lounaan ja pysyttelisi tutussa ja turvallisessa haavemaailmassaan. Että sitä ihan Espanjassa ja teatteria...
"Teatterin opiskelun seksikkyys katosi ensimmäiseen loputtomaan itkuun", sanoi ehkä joku. Minä sanoisin, että ensimmäiseen "en pysty" -kokemukseen se katosi. Olin liian lihava, liian vanha, liian huono, lahjaton.
Eräs näyttelijä, jonka kanssa tein vuosia sitten radiomainoksen, puhui minut ympäri mainosspiikin jälkeen, yhdelle päiväoluelle. Istuttiin lähikuppilaan alas, molemmat jotenkin impotentoituneina. Ei pystytty kumpikaan, ei Leena enkä minä. Oltiin oltu aika huonoja, ei löydetty sitä mitä asiakas odotti. Tuli huono lopputlos, olivat vähän pettyneitä. Studion ovella tuottaja toivotti vähän laimeasti että "nähdään". Nähdäänköhän?
Leenan kanssa puhuttiin teatterin opiskelusta, Leena opiskeli silloin vielä TEAK:ssa. Olin koko ajan varma, että pieleeen meni minun takiani. Minä en ole näyttelijä, en minä osannut sitä dialogia tehdä. Osaamattomuuttani vein Leenakin epäonnistumisen syövereihin. Leena epäili, että ei missään muussa ammatissa arvioida niin paljon persoonaa kuin näyttelijän ammatissa. "Tuskin ainakaan matematiikkaa opiskelevat ovat näin vereslihalla itsensä kanssa", Leena jatkoi.
 |
| ESAD de Sevillan puvustamo on vaatimattomampi kuin Metropolia Helsingin. |
- - -
Olisi mukavaa pysytellä omissa haaveissaan, olla muuttumatta. Oppiminen on muuttumista. Joutuu korjaamaan ennakkokuvaansa: eivät ne espanjalaiset olekaan...ei tääällä aina tehdäkään...eiväthän nämä...eihän sitä niin sanotakaan...
Teatteriopinnoissa minulle on tuotanut vaikeuksia
- ottaa toisen ihmisen ohjeita vastaan
- sulkea omat haluni, näkemykseni, ideani pois
- totella
- olla valmis uuteen
- fyysinen ilmaisu, tanssi, laulu, oikea hengitysrytmi
Iloa ja onnistumista olen kokenut
- heittäytymisestä
- oman pääni pitämisestä seuranneista hetkistä
Olen ajatellut, että näyttelijän ammattiin minusta ei olisi koskaan ollutkaan. Olen siihen liian lahjaton, mukavuudenhaluinen ja itsepäinen. Ohjaaja minusta olisi voinut tulla, jos olisin vähän lahjakkaampi. Taiteellinen tyylitajuni on vaan kelvottoman heikko; liimaan päälle ja olen fraseologinen, yksisilmäinen ja yksitotuuksinen. Jonkinlaisena lohtuna ajattelen, että pärjään hyvin erilaisten ihmisten ja ryhmien kanssa. Ehkä voisin olla kevollinen tekemään soveltavaa teatteria erityisten ryhmien parissa? Eikä niinkään se lopputulos, vaan se matka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti